Ovet auki, täältä tullaan

Oksentelu jäi siihen yhteen kertaa, eikä syytä sille löytynyt kun mahan ultraäänikin näytti hyvältä. Maksa oli hieman suurentunut, mutta se oli jo etukäteen tiedossa ja kuului tähän leikkauspakettiin. Viimein siis kolmen aikaan iltapäivällä saimme luvan lähteä sairaalasta. Saisimme olla vielä yön McDonald -talossa, koska muuten olisimme olleet kotona vasta myöhään illalla.

Puin pojalle omat vaatteet päälle ja koko olemus kirkastui ihan silmissä. Poika sai vielä lettuja välipalaksi ennen lähtöä ja mukaan pillimehun ja jäätelön. Olin lainannut McDonald -talosta rattaat, joiden kanssa sain Pojan ja kaikki tavarat kuljetettua talolle. Tulisimme vielä aamulla ennen kotiinlähtöä sairaalaan verikokeelle INR-arvon mittaamista varten. Sain mukaani sen ja seuraavan päivän lääkkeet. Poika ottaisi tästä eteenpäin nyt kolme kertaa päivässä lääkkeet, nesteenpoistoa, keuhkopaineita ja verenohennusta varten.

Oli uskomattoman vapauttava ja helpottunut tunne kun avasin sairaalan ulko-oven ja työnsin Pojan rattaineen ulos sairaalasta. Nyt se oli tehty, ja ennätysajassa. Olin tosiaankin odottanut paljon pidempää sairaalajaksoa. Ei voinut muuta kuin taas hämmästellä Pojan toipumisvauhtia. Olisi tehnyt mieli rutistaa tuo pieni poika aivan ruttuun ja vähän rutistinkin.

Lähtökuopissa

Seuraavana päivänä INR oli kuin olikin toista päivää tavoitteessa, joka oli yksi kotiin pääsyn kriteereistä. Tulehdusarvokin oli edelleen laskussa ja keuhkokuva näytti hyvältä. Nyt se oli sanottu - jos kaikki olisi yhtä hyvin vielä sitä seuraavana päivänä, Poika pääsisi kotiin. Aloin varovasti herätellä  toiveita, että näin tosiaan kävisi. 

Torstaina, kaksi viikkoa leikkauksesta aamun lääkärikierrolla todettiin, että Poika voi hyvin ja ruoka maistui kohtalaisesti ja saturaatiokin oli jo vähän paremmissa lukemissa, joten kotiutuminen olisi ajankohtaista. Sen verran haluttiin vielä varmistaa, että kun Poika joka kerta maksaa tutkittaessa valitti kipua, tehtäisiin ultraäänitutkimus, jolla tarkastettaisiin, että mahan alueella on kaikki kunnossa. Jos siinä ei ilmenisi mitään yllättävää, saisimme kerätä tavaramme ja lähteä kotia kohti.

Koska Mies oli töissä, olin sopinut isäni kanssa, että hän lähtisi meitä hakemaan, mikäli pääsisimme sinä päivänä kotiin. En kuitenkaan uskaltanut pyytää häntä lähtemään matkaan, ennen kuin viimeinenkin tutkimus olisi tehty, ettei tulisi turhaa reissua. Ultraäänitutkimusta odotellessa päivä kului vain pidemmälle ja pidemmälle ja lopulta tein päätöksen, että jos se onnistuisi, jäisimme joka tapauksessa vielä yhdeksi yöksi Ronald McDonald -taloon, koska muuten kotimatka menisi niin myöhään.

Tutkimusta odotellessamme olimme alakerran leikkihuoneessa kun Poika yhtäkkiä ilman etukäteisvaroitusta alkoi oksentaa. Olin nyt varma, että kotiutuminen tämän ja mahan aristamisen takia peruuntuisi ja olin tyytyväinen, etten ollut pyytänyt isääni lähtemään Helsingin suuntaan jo aikaisemmin.

Mikäs se siellä häämöttää?

Helsingissä teimme jälleen yhden "koko perheen yön" jälkeen vahdin vaihdon ja Mies lähti Tytön kanssa kotiin, koska hänen piti mennä töihin. Nyt aika kului sairaalassa jo vähän paremmin, kun ei tarvinnut enää istua pelkästään huoneessa vaan voitiin käydä leikkihuoneessa, ulkona ja kulkea sairaalan pitkiä käytäviä. Viimein myös viimeinen kolmesta dreenistä saatin pois. Muut haavat olivat jo paremman näköisiä ja hieman nousussa ollut tulehdusarvokin oli kääntynyt laskuun. Mitään vaarallista bakteeria ei haavoista muutenkaan ollut löytynyt, vain ihon omaa bakteeristoa.

Pojan kävely ei vielä ollut kovin varmaa ja helposti hän väsyi, mutta välillä aina pieniä pätkiä kuljettiin ja kerta kerralta se sujui paremmin. Poika jaksoi jopa ulkona hetken seisoskella ja ampua saamallaan vesipyssyllä kukkasia päin. Keinussa hän olisi jaksanut istua vaikka kuinka kauan.

Tehtiin taas sydämen ultraäänitutkimus ja siinä kaikki näytti olevan niin kuin sillä hetkellä pitikin. Sen tehtyään kardiologi sanoi, että kun tässä nyt saataisiin lääkitykset kohdilleen ja tarpeeksi nesteitä menemään suun kautta, voitaisiin alkaa aktiivisesti suunnitella kotiutumista. Sitä silmällä pitäen tämä ultraäänitutkimuskin oli nyt tehty.

Olin pyörällä päästäni. Kuinka ihanalta kuulostikaan, että kotiinpääsy saattaisi häämöttää jo nurkan takana vaikka leikkauksesta ei ollut kulunut vielä kahtakaan viikkoa. En kuitenkaan uskaltanut ihan vielä alkaa suunnitella tavaroiden pakkaamista, koska kotiutuminen olisi varmaa vasta kun istuisimme autossa valmiina lähtemään.

Kotiin lähtemiseen liittyi myös se, että minun piti opetella ottamaan näyte ja käyttämään mittauslaitetta, jota käytettäisiin kotona INR-arvon mittaamiseen. Kävin sydänasemalla sairaanhoitajan opissa ja sain harjoitella tekniikkaa osastolla ensin itselleni ja sitten myös Pojalle. Alkujännityksen jälkeen, ei se niin hankalaa eikä pelottavaa ollutkaan Eikä Poikakaan kaikkien näiden suoninäytteiden jälkeen juurikaan välittänyt pienestä nipsasusta, joka tuntui sormessa näytettä otettaessa.

Uusia maisemia

Pientä vaihtelua tuli sairaalassa oloon kun vaari ja mummu jaksoivat ajella Helsinkiin asti Poikaa katsomaan. Se katkaisi kivasti rutiinia. Saturaatio seilaisi edelleen miten sattui niin, että tavoitettakin laskettiin, mutta se johtui kyllä osittain myös mittarista, joka oli aikuisten mallia. Huomasi, että Poika ei ihan ymmärtänyt kuitenkaan mitä se leikkaukseen meno oli tarkoittanut, koska kun hän ensimmäisen kerran näki itse rinnassaan haavan, hän kysyi hädissään, että mikä se on. Dreenireikien lappuja vaihdettaessa, huomattiin että haavat olivat hieman tulehtuneen näköiset ja lämpöäkin oli hieman ilmaantunut, joten aloitettiin antibiootti ja haavasta otettiin viljely.

Lähdimme Tytön kanssa viikonlopuksi kotiin käymään ja Mies jäi Pojan kanssa sairaalaan. Tuntui, että sinä parina päivänä kun olin poissa, tapahtui yhtäkkiä kahden viikon edestä edistystä. Poika oli leikkinyt heti samana päivänä hetken lattialla istuen ja hakaten leluastioista tehtyjä rumpuja. Olipa joku rivakka hoitaja taluttanut Pojan seuraavana aamuna vessaan pissallekin, vaikka edellisenä päivänä toinen ei pysynyt edes pystyssä sen vertaa, että olis saatu punnittua.

Ja nyt kun kerran oli liikkeelle päästy, Poika oli käynyt pariin kertaan leikkihuoneessa tekemässä palapelejä ja Miehen kanssa ulkona rattailla rannassa katsomassa lintuja. Olipa hän kuulemma ollut illalla sitten väsynytkin ja pyytänyt, että pestään hampaat ja luetaan iltasatu niin hän pääsee nukkumaan.

Pari yötä kotona Tytön kanssa teki hyvää ja kun kuulumiset Helsingistäkin oli niin hyviä, mieli oli taas virkeänä.

Velmu

Pikku hiljaa Poika alkoi palautua entiselleen. Ensin tuli muutama hymy, sitten vähän velmuilua ja lopulta koko olemus rentoutui silminnähden. Jopa niin paljon, että hoitajatkin sen huomasivat ja  kävivät vuorotellen ovella katsomassa "äijäilyä". Tämä kaikki olit tietysti yhteydessä siihen, että olo parani, ruoka maistui jo joten kuten (varsinkin jäätelö) ja pakolliset toimenpiteet vähenivät asteittain koko ajan. Happiviiksiä piti vielä pitää, koska saturaatio ei pysynyt tavoitteessa, mutta ei siitä sen enempää kukaan ollut huolissaan, joten en minäkään.

Tähän asti toipuminen oli kyllä sujunu hurjaa vauhtia. Voi vain toivoa, että vauhti pysyisi tasaisena. Taas saatiin myös yksi dreeni pois ja jäljellä oli enää yksi, josta vielä jonkin verran tuli nestettä. Sydämen ultraäänessä näkyi hyvä supistuvuus ja sen johdosta viimeinenkin sydämen tukilääke voitiin lopettaa. 

Oksentelu oli väistynyt ja Marevan-lääkitys oli aloitettu. Jonkin aikaa menisi, ennen kuin arvot olisivat kohdillaan, joten Klexanelta ei vielä säästytty. Nopeasti Poika kuitenkin senkin pistoksen jälkeen jo rauhoittui, kunhan hoitaja muisti antaa tarran palkinnoksi. Niitä alkoikin olla koko yöpöydän laatikko täynnä, kun jokaisesta pistosta sai tarran tai pari.

Luottamuspulaa

Ensimmäiset päivät osastolla jatkuivat samoissa apeissa tunnelmissa. Aina kun hoitaja lähestyi, Poika pelkäsi kovasti, että satutetaan. Päätin alusta asti ottaa sellaisen käytännön, että kerroin suoraan jos tehtäisiin jotain, josta aiheutuisi kipua ja toisaalta taas toistin monta kertaa lähes hysteeriselle lapselle ettei mitään kivuliasta tehtäisi, jos sillä kertaa oli kyse jostain muusta toimenpiteestä. 

Pikku hiljaa luottamus alkoi taas palautua niin minuun kuin hoitajiinkin ja vaikka pistämiset ja puhdistamiset edelleen itkettivät, Poika oli rauhallisempi eikä automaattisesti alkanut itkemään, jos joku tuli huoneeseen. Kaikkein inhottavin juttu oli ehkä aamuisin ja iltaisin annettava Klexane-pistos, joka tuikattiin reiteen. Siitä päästäisiin eroon, kunhan Marevan-lääkitys alotettaisiin ja arvot saataisiin kohdilleen. Ensin kuitenkin piti päästä oksentelusta, joka nähtävästi aiheutui kipulääkkeestä, jota vielä satunnaisesti annettiin toimenpiteiden yhteydessä.

Toisena päivänä osastolla Poika pääsi käymään rattaiden kyydissä röntgenissä keuhkokuvassa. Sinne ei ollut paljoa matkaa ja operaatio oli melkoinen kun kaikki piuhat ja letkut irrotettiin ja hoitaja tarvittiin kantamaan kahta dreenilaatikkoa, mutta pieni ajelu selvästi piristi Poikaa vaikkakin fyysisesti myös rasitti.

Leikkitäti kävi tervehtimässä Poikaa ja kyseli vähän mieluisista tekemisistä. Poika sai paperia ja kyniä sekä Muumitabletin, jolla pystyi pelaamaan pelejä. Pieniä hetkiä hän jaksoikin niiden parissa touhuta. Täti toi kuunneltavaksi myös HeviSaurus-levyjä ja huomasimme, että niitä löytyi lisää jo ennestään huonekaverillekin tuotuna. Niitä Poika jaksoi kuunnella vaikka kuinka kauan. 

Mies ja Tyttökin saapuivat Helsinkiin ja tulivat ensimmäiseksi tervehtimään Poikaa. Tytön mielestä sairaalassa oli heti viiden minuutin jälkeen tylsää. Ja niinhän siellä olikin.

Pieniä edistymisen askelia oli koko ajan havaittavissa. Tahdistimen johdot otettiin pois, sitä kun ei oltu tarvittu ollenkaan. Muutaman päivän tauon jälkeen Poika söi taas itse kun hänelle tarjottiin jäätelöä. Eihän sitä paljoa pieneen mahaan mahtunut, mutta ne pienet palasetkin tekivät tämän äidin iloiseksi.

Osaston vaihto

Seuraavana aamuna teho-osastolle mennessämme kuulimme hyviä uutisia. Poika siirrettäisiin sydänosastolle vielä sen päivän aikana. Yksi dreeni oli poistettu ja kaksi oli vielä jäljellä. Yöllä oli vähän ollut lämpöä, mutta se saattoi johtua vain pinnistelystä kun Poikaa oli potalla käytetty moneen kertaan, eikä vatsa oikein ollut tahtonut toimia.  Mies oli lähdössä kotiin käymään pariksi yöksi Tyttöä katsomaan ja he tulisivat sitten molemmat Helsinkiin myöhemmin.

Teho-osastolla oli menossa uusi kokeilu, jossa sunnuntaisin osastolla sai oleilla vapaasti, joten jäin sinne viettämään aikaa Pojan kanssa ja odottelemaan iltapäivän osastolle siirtoa. Sinä päivänä Poika oli jotenkin erityisen vaisu. Hän tuijotti vain lastenohjelmaa eikä vilkaissutkaan minua päin. Puhekin oli niukkasanaista ja niin hiljaista, ettei siitä tahtonut saada selvää. Hoitaja hääri ympärillä ja siirteli tavaroita ja lopulta Pojankin valmiiksi osaston sänkyyn. Tämä kaikki järjestelykin selväsi rasitti Poikaa.

Iltapäivällä pääsimme siirtymään osastolle huoneeseen, jossa oli myös toisen lapsen paikka, mutta hän oli tilapäisesti käymässä teho-osastolla jotain toimenpidettä varten. Poika vaikutti edelleen jotenkin alistuneelta ja illalla lähtiessäni sairaalasta alakuloisuus valtasi minutkin. Ei ollut mukavaa nähdä toista niin masentuneena ja itse piti kuitenkin yrittää olla Pojan edessä vahva ja "normaali".

Joka tapauksessa suuri harppaus oli otettu taas eteenpäin kun tehohoito oli päättynyt ja nyt Pojan kanssa voisi viettää aikaa aamusta iltaan ja olla tukena toimenpiteiden aikana. Eiköhän se mielikin siitä virkistyisi kun olo kohenisi.

Banaania poskeen

Toisena leikkauspäivän jälkeisenä aamuna astellessamme teho-osastolle, Poika oli tilanteeseen nähden jo pirteä. Hän kysyi, että missä me olimme oikein olleet. Hän oli yöllä syönyt jogurttia ja oli juuri pyytänyt aamupalaksi banaania. Hoitaja löysikin banaanin, jota Poika sitten hyvällä halulla söi. En ollut odottanut, että ruoka vielä maistuisi, eikä Poika tietenkään paljoa jaksanutkaan syödä, mutta vähäkin auttaa.

Hoitaja kertoi, että osastolle siirtoa oli väläytelty jo tälle päivälle tai sitten huomiselle. Olimme hieman kauhuissamme asiasta, koska Poika kuitenkin oli vielä ajoittain melko pöpperöinen ja hoito osastolla ei ole niin intensiivistä, joten olisi turvallisempaa majailla vielä teho-osastolla. Hoitaja sanoi myös, että mikäli tehon tilanne olisi hyvä, eikä siellä olisi ahdasta, Poika saattaisi kuitenkin vielä yhden yön rauhassa toipua siellä ja suonensisäisiä lääkkeitä voitaisiin vielä pikkuhiljaa vierotella.

Poika halusi kovasti halailla ja pyysi syliin, mutta koska hänessä oli kiinni vielä niin paljon kaikkia piuhoja ja letkuja, syliin nostaminen ei ollut mikään helppo operaatio. Hoitaja ehdotti, että mikäli Poika jäisi teho-osastolle vielä huomiseen, päivän pidemmällä vierailuajalla voitaisiin sitten nostaa hänet jomman kumman syliin.

Iltapäivän vierailulla saimme kuulla, että Poika olisi vielä seuraavan yön teho-osastolla ja olimme siihen tyytyväisiä. Nyt Pojalla oli alkanut pahoinvointi ja hän oli muutamaan kertaan oksentanutkin, joten syöminen ja juominen oli jäänyt vähemmälle. Vatsa oli myös vähän kipeä. Luimme satuja ja Poika jaksoi hieman leikkiäkin leluilla, mutta kovin voipunut hän vielä oli - eikä tietysti ihmekään. 

Luvattu syliin pääseminen järjestyi kun kahden hoitajan voimin aseteltiin, järjesteltiin ja nosteltiin tavaroita. Poika sai päättää kumman syliin hän halusi, ja valitsi Miehen. Eihän tuo siinä oleilu ainakaan Miehelle kovin rentouttavaa ollut, mutta läheisyydestä oli varmasti apua Pojan mielen toipumiselle. Lopuksi hän olisi kuitenkin vielä halunnut minunkin syliini, mutta siirto-operaatio oli niin hankala, että lupasin ottaa syliin seuraavana päivänä kun olisimme osastolla ja annoin vain haleja tähän hätään.

Vierailuajan päätyttyä pois lähtiessämme mietin, että vaikka tietysti oli hienoa nähdä, että Poika piristyi koko ajan ja oli enemmän taas mukana tässä maailmassa, se teki vaikeammaksi  jättää hänet sairaalaan kun hän selvästi alkoi myös kaipaamaan meitä enemmän. Osastolle siirtymisessä oli kyllä myös puolensa, sillä siellä saisi olla paikalla koko ajan.

Tutkimuksia ja valokuvia

Esitutkimuspäivän aamuna lähdimme kohti Helsinkiä. Tyttö jäi mummun hoiviin ja hakisimme hänet mukaan myöhemmin. Olo oli ihmeen rauhallinen ja toimintamoodi oli ilmeisesti kytkeytynyt taas päälle. Saavuimme paikalle hyvissä ajoin ja osastolta meidät passitettiin samantien laboratorioon verikokeille ja röntgeniin keuhkokuvaan. 

Verinäytteiden otto oli Pojan mielestä inhottavaa, varsinkin kun ensimmäisen rutistuksen jälkeen tuli vielä toinen henkilö ottamaan sormenpäästä näytteitä. Onneksi palkinnoksi saadut tarrat vähän lohduttivat. Keuhkokuvan otto taas sujui nopeasti ja sitä Poika ei pelännyt yhtään. Osastolla lastenlääkäri kyseli yleisiä asioita Pojan voinnista ja katsoi korvat ja nielun sekä kuunteli keuhkot. Hänen puolestaan kaikki oli kunnossa seuraavan päivän leikkausta ajatellen.

Hoitaja otti Pojasta mitat ja sydänfilmin sekä katsoi neliraajapaineet ja saturaation. Palkinnoksi reippaudesta Poika sai valita pussista pehmolelun.

Kirurgi kävi kertomassa mitä leikkauksessa tehtäisiin ja mainitsi, että Pojan keuhkosuonet vaikuttivat olevan niin pienet, että toipumisessa saattaisi kestää tovi. Puheissa välähteli myös se, että leikkaus olisi varma vasta kun potilas olisi leikkauspöydällä. Eli koskaan ei voi olla varma leikkauksen toteutumisesta. Kardiologi teki Pojalle sydämen ultraäänen ja kertoi, että hyvältä näyttää leikkausta ajatellen. Viimeiseksi odottelimme vielä anestesialääkäriä, joka oli kiinni toimenpiteessä iltaan asti ja hän kertoi vähän esilääkityksestä ja leikkauksen kulusta omasta näkökulmastaan.

Sitten saimme lähteä majapaikkaan Pojan kanssa. Mies oli soitellut jo aamupäivällä Ronald McDonald -Talolle saimme tietää, siellä oli juuri vapautumassa huone ja pääsisimme sinne jo heti ensimmäisenä päivänä. Meillä oli varapaikkana ystävien asunto kauempana, mutta onneksi pääsimme Mäkkitalolle heti, niin aamullakaan ei olisi niin kiire lähteä sairaalaa kohti. Seitsemältä pitäisi olla paikalla esilääkkeen antoa varten ja kahdeksalta Poika vietäisiin leikkaussaliin - ellei viime hetken peruutusta ilmaantuisi.

Illalla en olisi halunnut millään nukahtaa ja viimeiseksi vielä tuijottelin nukkuvaa Poikaa. Vaikka olin luvannut itselleni, etten ajattelisi niin, nappasin kuitenkin varuiksi vielä sen "viimeisen kuvan" illan hämärässä.

Väsynyt potilas

Sairaalaan saapuessamme Poika oli hereillä ja makaili sängyssä katsoen lastenohjelmaa seinällä olevasta televisiosta. Uusien lyhyempien hiusten kanssa hän näytti niin isolta, ei ollenkaan vauvalta enää. Silmistä näki, että aika paljon väsytti. Pojalla oli pelkkä vaippa päällä ja desinfiointiaine oli värjännyt ihon punaiseksi. Haavalaput oli laitettu pistokohtiin kaulalle ja nivusiin ja molemissä käsissä oli edelleen kanyyli, josta toiseen meni suolaliuosta nesteytyksen tasapainottamiseksi. Kyllä sieltä hymy irtosi kun lähestyimme sänkyä ja tervehdimme Poikaa. Mietin mitä Tyttö mahtoi ajatella Pojan senhetkisestä ulkomuodosta, mutta eipä tuo tuntunut olevan moksiskaan vaan sujahti saman tien sängyn vierelle pikkuveljeä silittelemään.

Pojan hengitys oli kovin vinkuvaa, samalla tavalla kuin kurkunpääntulehduksen ollessa päällä. Hoitaja toi aika pian spiraa ja kerroin, että se on tuttua puuhaa, ollaan käyty monta kertaa sairaalassa kurkunpääntulehduksen takia. Yleensä Poika taisteli vastaan kun maskia pidettiin naamalla, mutta tämä hoitajapa antoikin Pojan itse pitää maskista kiinni ja koko lääkkeen hengittely meni ilman suurempia vastalauseita.

Kysyin, onko yleistä, että nukutuksen jälkeen kurkku menee tukkoon, ja hoitaja sanoi, että joillakin käy niin. Mietin, mahtoiko herkkyys kurkunpääntulehduksiin aiheuttaa myös sen, että ilmeisesti hengitysputki ärsytti kurkkua niin paljon, että se meni tukkoon. Hoitaja ei siihen osannut sanoa juuta eikä jaata, mutta sanoi, että kyllä se mahdolliselta kuulosti. Spira onneksi auttoi nopeasti, eikä sitä enää sen jälkeen sinä iltana tarvittu.

Mies ja Tyttö lähtivät jonkin ajan kuluttua kauppaan ja hotellille, jotta Tyttö pääsisi ajoissa nukkumaan ja minä jäin Pojan luo sairaalaan yöksi. Samassa huoneessa oli myös se lapsi, joka oli ollut päivän ensimmäisenä katetroinnissa ja hänenkin äitinsä oli jäämässä yöksi. Yrittäessäni korjata Pojan asentoa sängyssä huomasin, että Poika ja sänky olivat kauttaaltaan märät. Pissa oli tullut vaipasta läpi ihan urakalla. Ei auttanut muuta kuin soittaa hoitaja paikalle ja samalla kun pesin Pojan ja laitoin uudet vaatteet, hoitaja vaihtoi tilalle kuivat petivaatteet. Sen jälkeen Poika ei enää halunnutkaan takaisin sänkyyn vaan halusi makailla sylissäni torkahdellen välillä.

Iltapala-aikaan hoitaja kävi kysymässä haluaisiko Poika jotain syötävää ja päädyimme siihen, että jogurtti olisi varmasti ihan hyvä iltapala tässä kohtaa. Poika söikin reippaasti jogurttinsa, taisi olla jo vähän nälkä kun ei ollut koko päivänä syönyt mitään. Jonkin ajan päästä Poika alkoi sylissäni kiemurrella ja ihmettelin mikä nyt oli. Eipä siinä kauan mennyt, kun koko purkillinen jogurttia tuli paluupostissa takaisin ja sitä oli laittiat, sänky ja minun housuni täynnä. Pojan vatsa oli ollut eri mieltä syömisestä. Ei auttanu muu kuin kutsua siivouspartio paikalle. Sain tietää, että sama porukka oli käynyt siivoamassa naapurisängyn oksennukset juuri hetkeä aiemmin kun tulimme paikalle.

Minulla ei ollut varahousuja mukana, joten sain lainaksi sairaalahousut. Pojan sänky vaihdettiin kokonaan uuteen ja potilaspaikka puunattiin ja desinfioitiin. Kun tämä kaikki oli tehty, hoitaja kävi kysymässä ottaisiko Poika vielä jotain syötävää. Päätimme kuitenkin, että oli ehkä parempi jättää syömiset tältä illalta ja panostaa vain juomiseen. Petasin itselleni patjan Pojan sängyn viereen ja yritimme koko huone alkaa nukkua. Poika simahtikin nopeasti ja minäkin laitoin korvatulpat päähän ja nukuin koiranunta muutaman tunnin.

Sydämen katetroinnin aika

Aamulla hotellissa kävimme muut salaa vuoron perään alhaalla aamupalalla kun Poika kyseli "aamupa, aamupa?" Hän ei saanut syödä mitään ennen operaatiota, ja vähän itseäni harmitti runsaan aamiaispöydän äärellä, kun toinen ihmetteli huoneessa, miksei saa syötävää.
 

Lähdimme koko porukka sairaalalle ja menimme odottelemaan jälleen leikkihuoneeseen. Huoneessa odotteli myös toinen perhe, jolla oli kaksoistytöt, joista toiselle oltiin tekemässä joku operaatio myöhemmin. Kun hoitaja kävi heille sanomassa, että he voisivat mennä alakerran isompaan leikkitilaan odottelemaan, mekin päätimme lähteä katsomaan, mitä sieltä löytyisi. Hoitaja lupasi soittaa sitten kun meidän pitäisi tulla takaisin osastolle.

Alakerran leikkitilan pöydällä oli tarjolla suklaata, mutta Poika ei onneksi ehtinyt huomaamaan sitä kun oli niin kiinnostunut leluista. Muutenkaan Poikaa ei tuntunut nälkä vaivaavan, vaikka ajattelin että hän tässä vaiheessa olisi ollut jo hieman kärttyinen nälästä johtuen.

Tytölle kerroimme suurin piirtein, mitä sairaalassa seuraavaksi tapahtuisi, ja hän oli huolissaan muistaisiko Poika meitä ollenkaan enää sitten katetroinnin jälkeen. Rauhoittelin, että ei Pojan muistille mitään tapahtuisi, hänen sydäntään vain tarkasteltaisiin.

Kun kello tuli 11 päätimme lähteä takaisin osastolle, koska luultavasti Pojan aika olisi aivan pian. Juuri osastolle päästessämme, hoitaja tulikin vastaan ja sanoi ajoituksemme olevan loistava. Ensimmäinen potilas oli juuri tullut katetrointilaboratoriosta ja Pojalle pitäisi nyt antaa esilääkitys.

Poika puettiin vaaleanpunaisiin sairaalavaatteisiin ja hänelle laitettiin vaaleansininen nimiranneke käteen. Kädenselkiin laitettiin myös EMLA-laput, joissa on puuduttavaa ainetta, jotta kanyylin laittaminen ei tuntuisi niin pahalta. Poika sai rauhoittavan lääkkeen suun kautta ja makaili sängyssä ihmetellen katossa olevaa junan kuvaa. Vaikka tilanne tavallaan on vakava ja on kamala päästää ajatukset taas tuohon asiaan, että sydänvika on todellinen ja toimenpiteeseen ollaan menossa, samalla on todella huvittavaa katsella kun pieni ihminen on kuin humalainen. Silmistä näkee, että ajatukset pörräävät aivan jossain muualla ja ilme kertoo, ettei nyt olla ihan terävimmillään. Tyttö silitteli Pojan päätä kunnes hoitaja tuli ja oli aika kärrätä Poika toimenpiteeseen 

Kodin kautta

Oli ihanaa olla taas kotona. Kauan odotettu ja pelätty leikkaus oli nyt ohi ja siitä oli selvitty ilman suurempia huolia. Jos kaikki sujuisi hyvin, seuraava visiitti Helsinkiin näissä merkeissä olisi aikaisintaan parin vuoden päästä. Pojasta ei olisi uskonut, että hän oli juuri käynyt läpi sydänleikkauksen. Lapset ovat siitä ihania, että he eivät osaa turhaan pelätä liikkumista haavansa kanssa ja osaksi sen takia varmasti toipuvat nopeammin kuin samassa tilanteessa olevat aikuiset. Kun se ei satu, ei sitä enää varota.

Kotiin päästyämme Pojalla oli hieman lämpöä, muttei hän kuitenkaan muuten vaikuttanut erityisen huonovointiselta. Seuraavana päivänä menimme ennalta määrättyihin verikokeisiin omaan sairaalaamme, ja tulosten tultua soitin Helsinkiin sydänosastolle Marevan-annoksen määräämistä varten. Samalla mainitsin edellisen illan lämmönnoususta sekä tuloksissa näkyneestä tulehdusarvojen lievästä kohoamisesta. Lääkäri kehotti meitä lähtemään päivystykseen ja sanoi, että Poika luultavasti otettaisiin osatolle, jossa aloitettaisiin suonensisäinen antibiootti ja seurattaisiin tuhlehdusarvoja. Hän lupasi soittaa etukäteen sairaalaan tulostamme.

Ilo kotiutumisesta jäi siis lyhytaikaiseksi, mutta onneksi nyt olimme kuitenkin paljon lähempänä kotia, jos Poika joutuisi sairaalaan jäämään.

Lunta tulvillaan

Maanantaina INR-arvo vihdoin oli taas oikeissa lukemissa. Tarvittaisiin vielä toinen peräkkäinen päivä, jotta Poika pääsisi lähtemään kotiin. Helpotuksekseni McDonald -talosta oli viikonlopun aikana kotiutunut perhe jos toinenkin ja minulle luvattiin viimeinkin paikka niin pitkäksi aikaa kuin olisi tarvetta. Sitä ei siis enää tarvinnut miettiä. Saimme myös vieraita kahden ystäväni ja vauvan muodossa, ja pieni poikkeus rutiineihin tuntui aina virkistävältä.

Kävipä niin, että tiistaiaamu valkeni kovassa lumimyräkässä ja matkasimme aamulla taas Lastenklinikalle Pojan kanssa laboratoriokokeille. Koska takana oli yksi oikea lukema, jäimme odottamaan tuloksia osastolle. Vaikka tulos oli odotettu ja myös todennäköinen, olin silti yllättynyt, kun INR oli pysynyt rajoissa. En meinannut uskoa, että pääsisimme siis lähtemään tänään kotiin. Mies tuntui yhtä hämmästyneeltä langan toisessa päässä kun hänelle asiasta ilmoitin. Olimme selvästi molemmat sisäistäneet sen, ettei kannattanut odottaa liikoja, mutta olipa sitten tiedossa iloisia yllätyksiä.

Jätin Pojan osastolle siksi aikaa kun menin siivoamaan McDonald -talon huoneen ja pakkaamaan ne muutamat tavarat, jotka minulla oli mukana. Sairaalassaoloaika oli tuntunut ikuisuudelta, vaikka tosiasiassa kotiutuspäivä oli tasan kaksi viikkoa leikkauksesta, eli ihan ennakkoarvioiden mukaan mentiin.

Sain mukaani erinäisiä pussukoita, jotka sisälsivät eri kokoisia annoksia Marevania ja ohjeen, mitä annostusta milloinkin käytettäisiin. Heti seuraavana päivänä pitäisi omassa sairaalassa mennä kokeille ja Marevan-annostusta säädettäisiin sitten tulosten mukaan. Lisäksi Pojalla oli myös nesteenpoistolääkitys pari kertaa päivässä.

Sairaalassa lähtöä tehdessämme tajusin, että olin jättänyt Pojan omat vaatteet autoon ja hoitajat antoivat luvan lähteä sairaalavaatteissa kotiin. Lupasin laittaa vaatteet kardiologin mukana takaisin Helsinkiin.

Lunta pyrytti aivan luvattoman paljon, mutta minulla oli rauhallinen mieli kun lähdin pikku hiljaa ajelemaan kotia kohti, Poika kaukalossa mukanani. Tästä reissusta oli nyt virallisesti selvitty ja ei ollut tarvetta kiirehtiä turhaan.

Lomalla viimeinkin..

Kotiinlähdön mahdollisuuden peruuntuminen sai ajan matelemaan. Tiesin, ettei ainakaan muutamaan päivään ollut kotiin asiaa ja se tuntuikin jotenkin kovin kaukaiselta ajatukselta. Vaikkei mitään viitteitä siitä ollut, järjenvastaisesti pelkäsin, että pitkittynyt sairaalassaolo toisi mukanaan jotain muita takapakkeja, vaikka eihän se sairaala mikään paha paikka ollut.

Seuraavana aamuna kyselin, miten yö oli sujunut ilman nenämahaletkua. Ja olihan se sujunut. Poika ei ollut suostunut syömään maitoa tuttipullosta herätessään, mutta ei kai ollut lopulta ollut kovin nälkäinenkään, koska oli nukahtanut sopuisasti uudelleen muutaman kerran herättyään. Toisaalta, en uskonutkaan että nälkä olisi yllättänyt muutoin kuin tottumuksesta, koska edellisenä päivänä kun nenämahaletku oli otettu pois, Pojan nestekiintiö oli täynnä jo ennen iltaseitsemää. Tähän asti se oli jäänyt joka vuorokaudelta hieman vajaaksi, vaikka yölläkin maitoa oli vielä valutettu. Ja huomasihan sen siitä, miten innolla Poika oli päivällä vedellyt päärynäsosetta, että kyllä se letku siellä kurkussa taisi kuitenkin sen verran ärsyttää, ettei se syöminenkään sen kanssa sujunut aivan tavanomaisesti.

Oli myös muita hyviä uutisia. Lääkäri tuli puhumaan kanssani ja ehdotti, että ottaisin Pojan mukaani "kotilomille". Mitään muuta syytä sairaalassaoloon kun ei enää ollut kuin Marevan -annostuksen kohdalleen saaminen ja siihen liittyvät verikokeet ja Klexane -pistokset. Pistoksia annettiin niin kauan aamuin illoin, kunnes INR-arvo olisi kohdallaan. Pistosten tarkoitus oli ohentaa verta lyhytaikaisesti, kunnes oikea lääkitys olisi kunnossa.

Tartuin riemuissani tarjoukseen ja olin iloinen, että minulla edelleen oli paikka noin kilometrin päässä, McDonald -talossa. Tarjoukseen kun sisältyi ehto. Pojan piti aamu- ja iltakahdeksalta käydä osastolla kokeissa ja pistoksilla. Tämä oli helppoa kun saimme majailla niin lähellä. Lähes saman tien pakkasin Pojan mukaani sairaalavaatteissaan ja lähdimme kotilomailemaan. En olisi voinut olla paremmalla tuulella.

INR

Oletetun kotiutuspäivän aamuna kun menin osastolle, hoitajat touhottivat jo kotiinlähdön merkeissä. Veriarvot tulisivat aamupäivän aikana ja jos kaikki olisi kunnossa, Poika pääsisi kotiin. Lääkäri kävi kertomassa, että meidän pitäisi seuraavana päivänä käydä omassa sairaalassamme verikokeilla ja kardiologin vastaanotto sattui juuri seuraavana lauantaina olemaan siellä, joten saisimme heti käydä kontrollissa.

Kotiinlähtö alkoi jo tuntumaan todelliselta ja hoitajakin päätti ottaa Pojan nenämahaletkun viimeinkin pois. Poika näytti taas alkuun oudolta ilman teippiviiksiään, mutta uskon että oli helpottava tunne olla ilman letkua kurkussa.

Puolen päivän aikaan vastaukset verikokeesta tulivat. Kaikki näytti olevan kunnossa paitsi, että INR-arvo oli pompsahtanut reilusti yli ylärajan. Se tarkoitti siis sitä, että Poika ei sittenkään pääsisi kotiin. Ja koska sattui olemaan torstai, Poika joutuisi olemaan sairaalassa vähintään viikonlopun yli, koska viikonloppuna ei kotiutettaisi ja sitä ennen arvo ei ehtisi olemaan kahta päivää oikeissa lukemissa. Lääkärikin tuli pahoittelemaan, että oli jo virheellisesti ollut lähettämässä meitä kotiin. Hän ei osannut selittää, miksi arvo oli yhtäkkiä hypännyt niin paljon.

Olin pettynyt, mutta toisaalta olin oppinut näillä sairaalareissuilla, että mikään ei ollut varmaa ennen kuin se oikeasti tapahtui. Nyt piti vaan asennoitua olemaan Helsingissä vielä muutama päivä ja onneksi kyse oli kuitenkin vain lääkkeen annostelusta eikä mistään pahemmasta.

Hoitaja tuli harmittelemaan, kun nenämahaletkukin oli jo ehditty poistaa, mutta sovimme, ettei sitä laitettaisi takaisin, koska sitä oli tähänkin asti tarvittu vain öisin maitoa annettaessa. Poika nyt periaatteessa pärjäisi yön ilman maitoakin jos ei sitä suostuisi tuttipullosta juomaan.

Uskon kun näen

Mies ja Tyttö lähtivät jo seuraavana päivänä takaisin kotia kohti ja Pojan tilanne näytti siltä, että hän saattaisi hyvinkin päästä myös kotiin jo muutaman päivän sisällä. Kotiinpääsy oli oikeastaan kiinni enää inr-arvosta ja lopputarkastuksista. Pojan huonetoverikin oli toipunut niin hienosti, että pääsi kotiin ja huomasin, kuinka iso merkitys mukavalla huoneseuralla oli viihtymisessä. Päivä tuntui kolme kertaa pidemmältä, kun ei ollut ketään kelle jutella.

McDonald -talosta kuului lisää hyviä uutisia ja sain jatkaa asumista siellä samassa huoneessa, kun kotilomalle lähteneet eivät ainakaan ihan vielä olleet tulossa takaisin. Täytyy taas mainita, kuinka hienoa on, että on olemassa sellainen paikka kuin McDonald -talo ja niin lähellä sairaalaa. Siitä on kyllä suuri apua tällaisessa tilanteessa kun lapsi on pidempään sairaalassa. Ja paikkana talot ja niiden pihapiiri on jotenkin ihanan rauhoittava ja turvallinen, kodinomainen.

Pojalle tehtiin pikkuhiljaa jo viimeisiä tarkastuksia, keuhkokuva ja sydämen ultraäänitutkimus. Myös neurologi kävi tutkimassa Pojan ja vaikka lihakset olivat edelleen hieman pehmeät ikätovereihin verrattuna, mitään erityistä huolta ei noussut Pojan kehityksessä esiin. Lastenneurologin kontrolli olisi omassa sairaalassamme sitten vuoden ikäisenä.

Viimein tuli päivä, jolloin inr-arvo oli ensimmäistä kertaa rajojen sisällä. Kotiin pääsisi kun arvo olisi kahtena päivänä peräkkäin raja-arvojen sisällä. Mitään ongelmaa Pojan voinnissa ei ollut, joten olin varautuneen innostunut, kun lääkäri alkoi puhua kotiuttamisesta. Seuraavana päivänä siis laboratoriokokeiden tulosten tultua näillä näkymin pääsisimme kotiin. Olin tietysti innokas lähtemään kotiin, mutta halusin vielä kuulla ne sanat, että "saatte lähteä", ennen kuin todella uskoisin, että Poika pääsee kotiin. Minulla on joka asiassa periaate - uskon kun näen.

Tutut nurkat

Pojan toipuminen edistyi taas hyvää vauhtia ja viimein päästiin viimeisistä dreeneistäkin eroon. Se helpotti olemista huomattavasti. Ruoka maistui ja sydämen leikkauksen jälkeinen tukilääkitys pystyttiin purkamaan. Jäljellä oli vain ne lääkkeet, jotka seuraisivat meitä kotiin asti. Enää piti saada inr-arvo eli Marevanin annostus kohdilleen, niin voitaisiin haaveilla kotiin pääsystä.

Majailuni McDonald -talossa oli kestänyt vain viikonlopun yli ja olin palannut takaisin ystäväni nurkkiin. Mies ja tyttö olivat tulossa Helsinkiin käymään ja olisi tietysti ollut helpointa, jos olisimme saaneet paikan McDonald -talosta pidemmäksi aikaa, mutta onneksi ystävämme olivat edelleen innokkaita auttamaan ja suunnittelimme menevämme koko perheen voimin taas sinne toisen perheen luokse.

Aamulla matkalla sairaalaan, McDonald -talosta soitettiin ja tarjottiin taas kotiloman ajaksi paikkaa toisesta talosta. He sanoivat, että "kehtasivat" minulle tarjota toisenkin kerran lyhytaikaista paikkaa, koska olin ensimmäiselläkin kerralla ottanut sen niin mieluusti vastaan. Nyt vasta olinkin iloinen, koska perheenä oli huomattavasti helpompi viettää aikaa majoittuen sairaalan lähellä kuin niin, että osa porukasta on kolmen vartin ajomatkan päässä. Sattuipa vielä niin, että huone oli se sama jossa olimme viettäneet kuusi viikkoa ensimmäisellä reissulla.

Puolen päivän aikaan Mies ja Tyttö saapuivat ja tulivat suoraan sairaalalle. Oli ihana nähdä Tyttöä pitkästä aikaa ja sain myös kaivatun hengähdystauon, kun Mies jäi Pojan kanssa osastolle ja lähdin Tytön kansa Hop Loppiin viettämään aikaa. Oli rentouttavaa saada välillä muuta ajateltavaa ja antaa täysi huomioni Tytölle, joka kylläkin taisi olla enemmän innoissaan Hop Lopin reissusta kuin äitinsä näkemisestä.

Rypytystä

En voinut olla hämmästelemättä taas Pojan toipumisvauhtia. Yksi päivä rintalastan avaamisen jälkeen mentiin morfiinin voimalla ja seuraavana päivänä Poika oli taas pirteämpi eikä tuntunut aristavan rintaa juuri ollenkaan. Kun haavalappu otettiin pois, huomasin, että uusi haava oli edellisen vastakohta. Se näytti siltä kuin nahka olisi vain nopeasti kursittu kokoon ja muistutti lähinnä karjalanpiirakan reunaa. Kaipa se siitä silenisi, kun tikit sulaisivat.

Sain soiton osastolle McDonald -talosta. Ihan täysiaikaista paikkaa heillä ei ollut tarjota, mutta joku perhe oli lähdössä viikonlopuksi kotilomalle ja he kysyivät, olisinko halukas tulemaan noiksi pariksi päiväksi sinne majottumaan. Innolla tartuin tilaisuuteen koska minun oli helppo siirtää yksi matkalaukkuni paikasta toiseen ja oli paljon helpompi kulkea sairaalaan siitä kilometrin päästä kuin reilun kymmenen kilometrin päästä, ystäväni luota.

On ihmeellistä, miten pienet positiiviset asiat saavat suuren merkityksen ja mielen kohenemaan yhtäkkiä.

Päivät sairaalassa olivat pitkiä, enkä oikein olisi malttanut lähteä edes syömään, koska Poika vierasti kovasti hoitajia ja itki perääni kovin. Päiväunien aikaan yleensä kävin nopeasti sairaalan ravintolassa syömässä ja kiirehdin nopeasti takaisin, koska Poika ei kovin pitkiä unia nukkunut. Pojan huonekaverina oli suunnilleen saman ikäinen poika, jonka äidin kanssa juttelimme paljon. Aika kului joutuisasti kun oli samanhenkinen ihminen, jonka kanssa jutella ja purkaa asioita. Vaikka sairaalassa olo oli "vain" Pojan viihdyttämistä ja huoneessa istumista, joka ilta päästessäni majapaikkaan olin aivan puhki ja iltapalan jälkeen menin lähes välittömästi nukkumaan.

Huono päivä

Kaikki oli sujunut suunnitellusti ja Poika oli palannut heräämöstä osastolle johonkin aikaan yöstä. Seuraavana aamuna kun pääsin paikalle huomasin heti, että Poika oli kivuliaan oloinen ja hieman unelias. Eikä ihme.

Oli keuhkokuvan aika ja se ei ehkä osunut parhaimpaan mahdolliseen väliin koska asento, jossa kuva otettiin oli sellainen, että se varmasti tuntuisi pahalta nyt kun rintalastan alue oli taas kipeä. Pojan piti istua selkä suorana niin, että kädet nostettiin ylös. Olin mukana ja pidin Pojan lantiosta kiinni kun kuvia otettiin. Takaisin osastolle päästyämme, Poika oli kovin itkuinen ja selvästi kipeä. Hoitaja kysyi minulta, oliko itku minun mielestäni kipuitkua. Hieman hämmentyneenä vastasin että kyllä se oli ja hoitaja kävi hakemassa Pojalle annoksen morfiinia.

Lääke vaikutti melko nopeasti ja Poika rauhoittui ja nukahti syliini. Vähän ajan kuluttua hoitaja tuli kertomaan, että oli nyt vasta lukenut Pojan papereista mitä edellisenä päivänä oli tehty ja sanoi, ettei ihme jos Poika oli kipeä, kun oli jälleen tavallaan ensimmäinen leikkauksen jälkeinen päivä. Olin todellakin ajatellut, että hoitohenkilökunnalla olisi ollut tiedossa, mitä Pojalle oli leikkaussalissa tehty, eikä näin ollen olisi tarvinnut ihmetellä, miksi hän tuntui olevan niin kipeä.

Odottamaton soitto

Oli jo ilta ja Poika jäisi operaation jälkeen heräämöön heräilemään, joten lähdin ajamaan majapaikkaani kohti. Päästyäni juuri kerrostalon pihaan, puhelimeni soi. Numero näytti olevan sairaalasta. Vatsassani muljahti ja vastasin äkkiä. Toisessa päässä kirurgi esitteli itsensä ja hengitykseni salpautui. Hän ilmeisesti kuuli reaktioni ja nopeasti selitti, ettei ollut mitään hätää, mutta hän vain ilmoitti miten toimenpide oli sujunut ja mitä oli tehty. Äkillinen jännitykseni helpotti hieman. En ollut tiennyt, että kirurgi soittaisi toimenpiteen jälkeen.

Uutiset olivat hyviä ja huonoja. Tulehdusta ei ollut löytynyt, joten sen takia ei tarvinnut lähteä enempää tutkimaan Pojan sydäntä ja sen ympäristöä. Haavan avattuaan, hän oli kuitenkin huomannut, että rintalastan alaosa oli päässyt liikahtamaan ja siitä syystä luultavasti haavakaan ei ollut alkanut parantua. Rintalasta oli pitänyt avata ja laittaa uudestaan kiinni. Poika oli heräämössä ja joskus yön aikana siirtyisi takaisin osastolle. Kiitin tiedosta ja huokasin helpotuksesta. Puhelimen soidessa olin jo odottanut vaikka mitä kauheuksia, joten juuri kuulemani selostus ei tuntunut niin kamalalta. Kipeä Poika varmasti seuraavana päivänä olisi, kun rintalasta oli jouduttu taas avaamaan. Voi toista.