Ja niin oli kaksi

Alkuvuodesta tapahtui kyllä myös yksi yllätys perheemme sydänrintamalla. Tuli eteen Tytön sydänkontrolli, jonka piti olla vain varmistuksen varmistus ja läpihuutojuttu. Kontrolli oli määrätty kolmen vuoden päähän siitä, kun Poikaa hoitanut lastenlääkäri teki tutkimuksen Tytölle sivuäänen takia. Tuolloin ei löytynyt mitään merkityksellistä vikaa, vain PFO, jota ei sydänviaksi luokitella vaan se on sikiöaikainen yhteys, joka joillakin jää avoimeksi, mutta ei aiheuta mitään haittaa. Oli myös joku pieni läppävuoto, jonka takia lääkäri ehdotti sitten kontrollia, epäilemättä lähinnä vanhempien mielenterveyden säilyttämiseksi.

Tuli siis tutkimuksen aika ja ajattelin, että tuleepa nyt tämäkin vielä kerran varmistettua ja sitten sen asian voi unohtaa. Hämmästykseni oli varmaan silminnähtävä kun lastenlääkäri totesi, että aukko näyttääkin nyt aika isolta. Oli pakko kysyä, että mikä aukko mahtaakaan nyt olla kyseessä. Ja niinhän siellä oli eteisväliseinäaukko, ASD. Edellisellä kerralla aukon suuruus oli ollut vain noin 3 mm (PFO), mutta nyt mittaus näytti sen olevan jopa 10 mm. Mitään rasitusta tämä vika ei Tytön sydämeen ollut vielä aiheuttanut, mutta ilmeisesti vika onkin sellainen, että se saattaa oireilla vasta myöhemmällä iällä, ei välttämättä lapsena.

Yhtäkkiä meillä olikin siis kaksi sydänlasta ja tämän vanhemman lapsen seuraava kontrolli olisi parin vuoden päästä, jolloin katsottaisiin onko reikä pienentynyt ja jos ei, suunniteltaisiin jatkotoimenpiteitä. Kyseeseen tulisi joko reiän sulku katetroimalla tai pahimmassa tapauksessa leikkauksessa.

Pojan kardiologille kun mainitsin asiasta, hän oli sitä mieltä Tytön ikä ja reiän koko huomioiden, että aukko tuskin tulee enää itsestään sulkeutumaan. Usein se kun menee kuitenkin niin päin että reikä havaitaan vauvaiässä ja kouluikään mennessä se on jo sulkeutumassa tai sulkeutunut.

En osannut olla edes järkyttynyt asiasta. Ehkä en ole vieläkään sitä edes oikein tajunnut. Todellisuus tästä asiasta iskee tajuntaan varmaankin vasta sitten  parin vuoden päästä, jos johonkin toimenpiteisiin pitää ryhtyä. Toisaalta ei Tyttökään sitä sen enempää miettinyt, kysyi vain että leikataanko hänetkin niin kuin pikkuveli eikä ainakaan tunnustanut asiaa sen enempää pohtivansa.

Sen verran olen tätä asiaa miettinyt, että tavallaan tuo Pojan sydänvian vakavuus saattaa pelastaa Tytön tulevaisuuden oireilta omaan vikaansa liittyen, kun tässä ylimääräisessä varmistuksessa vika löydettiin ennen kuin se on ehtiny saada aikaan mitään pahempaa. Muuten tätä tarkastusta ei olisi koskaan tehty.

Joka kymmenes käynti ilmainen?

Sydämen osalta Pojan tila on ollut vakaa aina leikkauksesta toipumisesta asti. TCPC:stä tuli kuluneeksi jokin aika sitten jo vuosi. Vuosi! Aika menee kyllä nykyään uskomattoman nopeasti, kun ei koko ajan ole jotain odotettavaa toimenpidettä. Ja sehän on hyvä. Olen suoraan sanottuna unohtanut kirjoittaa blogia, koska elämässä on niin paljon muutakin ajateltavaa.

Toki tässä mainittakoon, että vaikka sydänharmeilta on säästytty, olemme kyllä ahkerasti käyneet availemassa Pojan kanssa milloin minkäkin lääkärin ovea. Kurkunpääntulehduksia on kylmempään aikaan tasaisesti noin kerran kuussa. Tosin viime aikoina ei joka kerta enää ole tarvinnut lähteä päivystykseen asti, kun kotona on nyt kortisonia, jota voi antaa kun oireet ilmaantuvat. Pojalle tehtiin myös kurkun tähystys, josko löytyisi syytä toistuviin tulehduksiin, mutta normaalilta siellä näytti. Jokin alttius hänellä vain siihen on.

On myös oltu yö tarkkailussa Pojan lyötyä päänsä uunin kahvaan. Silmäkulmaan nousi valtava paukura ja Marevan-lääkityksen takia vietimme sitten yön tarkkailussa, jotta havaittaisiin jos jotain sisäistä verenvuotoa ilmaantuisi lisäksi. Tästä selvittiin onneksi mustalla silmällä.

Kerran kävimme näyttämässä outoa kuhmua takaraivolla. Ensin luulin sitä ötökän puremaksi, mutta kun iltaa kohden päähän oli ilmaantunut puolikkaan kananmunan kokoinen paukama, oli aika taas hypätä rattiin ja käydä esittelemässä Poikaa lääkärille. Lääkärin mielestä patti oli liian kova puremaksi ja epäilikin, että Poika on lyönyt päänsä johonkin jolloin kallon ja kalvon väliin on tihkunut verta. Tästäkin selvittiin onneksi kuitenkin ihan kotitarkkailulla.

On myös käyty röntgenissä kuvaamassa polvea, joka kipeytyi kaatumisesta ihan siihen pisteeseen, että sitä ei voinut edes koskea ja sitten on ollut perus korvatulehdusta ja mitä näitä nyt on..

Tämä lista alkaa kyllä kuulostaa siltä, että raahaan Poikaa lääkäriin turhankin usein, mutta tosiasia on, että aina on ollut perusteltu syy käydä näytillä ja meidät on otettu myös hyvin vastaan. Toisaalta, tämä kaikki kertoo siitä, että elämää eletään ja silloin sattuu ja tapahtuu. Toisille enemmän kuin toisille.

Kontrollista kontrolliin

Alkuvuoden kontrollissa Pojan vointi oli hyvä. Keuhkokuumeen aikana huomattu piilevä raudanpuutekin oli korjaantunut muutaman kuukauden rautakuurilla. Revatio-lääkitys päätettiin purkaa tuolloin ja neljän kuukauden päästä seuraavassa kontrollissa Pojan arvot olivat vieläkin paremmat. Kardiologi oli hämmästynyt, koska usein Revation lopetus aiheutti ainakin jonkinasteista takapakkia arvoissa, mutta Pojan arvot olivat nyt tasaisesti parantuneet. Maksa oli alkuvuodesta ollut vielä kookas, mutta nyt sekin näytti pienenemisen merkkejä.

Fenestraatiossa näkyi pienen pieni suihkaus, joten Marevania jatkettiin vielä ainakin seuraavaan kontrolliin, joka olisi joulukuussa 2016. Myös nesteenpoistolääke jatkui toistaiseksi. Olin kuvitellut, että katetrointi tehtäisiin joka tapauksessa noin vuoden päästä leikkauksesta, mutta sitä ei kuulemma vielä kannattanut tehdä, kun Revation lopetuksesta oli niin vähän aikaa ja nähtäväksi jäisi, tarvitseeko sitä tehdä ollenkaan nyt tässä välissä, jos fenestraation sulkeutuminen tapahtuu itsestään ja se pystytään toteamaan ultraäänitutkimuksella.

Meidän ei siis tarvinnutkaan jännittää, mihin kohtaan kesää katetrointireissu Helsinkiin osuisi vaan saisimme odotella joulukuuhun asti seuraavaa kontrollia aivan rauhassa. Vaikka tuo Marevan lääkkeenä onkin ärsyttävä ja se voi olla hankala, Pojan arvot ovat kyllä tasaisesti pysyneet nyt koko vuoden hyvällä tasolla lukuun ottamatta paria kertaa, kun on ollut infektio päällä. Lääkitys ei tällä hetkellä siis aiheuta mitään päänvaivaa ja osaltaan se on varmasti myös tottumuskysymys.

Pojan kehityksestä voin sanoa myös sen verran, että koen kyllä huimia onnellisuuden tunteita kun Poika ekaluokkaisen isosiskonsa esimerkistä innostuneena osaa nyt neljä vuotiaana luetella jo aakkoset (lähes täydellisesti) ja tehdä helppoja yhteenlaskuja, jos vain sormet riittää. Niin paljon kuin epävarmuutta siihen neurologiseenkin kehitykseen liittyi Pojan alkuvaiheissa, ainakaan tällä hetkellä siinä ei näyttäisi olevan näkyviä ongelmia.