Velmu

Pikku hiljaa Poika alkoi palautua entiselleen. Ensin tuli muutama hymy, sitten vähän velmuilua ja lopulta koko olemus rentoutui silminnähden. Jopa niin paljon, että hoitajatkin sen huomasivat ja  kävivät vuorotellen ovella katsomassa "äijäilyä". Tämä kaikki olit tietysti yhteydessä siihen, että olo parani, ruoka maistui jo joten kuten (varsinkin jäätelö) ja pakolliset toimenpiteet vähenivät asteittain koko ajan. Happiviiksiä piti vielä pitää, koska saturaatio ei pysynyt tavoitteessa, mutta ei siitä sen enempää kukaan ollut huolissaan, joten en minäkään.

Tähän asti toipuminen oli kyllä sujunu hurjaa vauhtia. Voi vain toivoa, että vauhti pysyisi tasaisena. Taas saatiin myös yksi dreeni pois ja jäljellä oli enää yksi, josta vielä jonkin verran tuli nestettä. Sydämen ultraäänessä näkyi hyvä supistuvuus ja sen johdosta viimeinenkin sydämen tukilääke voitiin lopettaa. 

Oksentelu oli väistynyt ja Marevan-lääkitys oli aloitettu. Jonkin aikaa menisi, ennen kuin arvot olisivat kohdillaan, joten Klexanelta ei vielä säästytty. Nopeasti Poika kuitenkin senkin pistoksen jälkeen jo rauhoittui, kunhan hoitaja muisti antaa tarran palkinnoksi. Niitä alkoikin olla koko yöpöydän laatikko täynnä, kun jokaisesta pistosta sai tarran tai pari.

Luottamuspulaa

Ensimmäiset päivät osastolla jatkuivat samoissa apeissa tunnelmissa. Aina kun hoitaja lähestyi, Poika pelkäsi kovasti, että satutetaan. Päätin alusta asti ottaa sellaisen käytännön, että kerroin suoraan jos tehtäisiin jotain, josta aiheutuisi kipua ja toisaalta taas toistin monta kertaa lähes hysteeriselle lapselle ettei mitään kivuliasta tehtäisi, jos sillä kertaa oli kyse jostain muusta toimenpiteestä. 

Pikku hiljaa luottamus alkoi taas palautua niin minuun kuin hoitajiinkin ja vaikka pistämiset ja puhdistamiset edelleen itkettivät, Poika oli rauhallisempi eikä automaattisesti alkanut itkemään, jos joku tuli huoneeseen. Kaikkein inhottavin juttu oli ehkä aamuisin ja iltaisin annettava Klexane-pistos, joka tuikattiin reiteen. Siitä päästäisiin eroon, kunhan Marevan-lääkitys alotettaisiin ja arvot saataisiin kohdilleen. Ensin kuitenkin piti päästä oksentelusta, joka nähtävästi aiheutui kipulääkkeestä, jota vielä satunnaisesti annettiin toimenpiteiden yhteydessä.

Toisena päivänä osastolla Poika pääsi käymään rattaiden kyydissä röntgenissä keuhkokuvassa. Sinne ei ollut paljoa matkaa ja operaatio oli melkoinen kun kaikki piuhat ja letkut irrotettiin ja hoitaja tarvittiin kantamaan kahta dreenilaatikkoa, mutta pieni ajelu selvästi piristi Poikaa vaikkakin fyysisesti myös rasitti.

Leikkitäti kävi tervehtimässä Poikaa ja kyseli vähän mieluisista tekemisistä. Poika sai paperia ja kyniä sekä Muumitabletin, jolla pystyi pelaamaan pelejä. Pieniä hetkiä hän jaksoikin niiden parissa touhuta. Täti toi kuunneltavaksi myös HeviSaurus-levyjä ja huomasimme, että niitä löytyi lisää jo ennestään huonekaverillekin tuotuna. Niitä Poika jaksoi kuunnella vaikka kuinka kauan. 

Mies ja Tyttökin saapuivat Helsinkiin ja tulivat ensimmäiseksi tervehtimään Poikaa. Tytön mielestä sairaalassa oli heti viiden minuutin jälkeen tylsää. Ja niinhän siellä olikin.

Pieniä edistymisen askelia oli koko ajan havaittavissa. Tahdistimen johdot otettiin pois, sitä kun ei oltu tarvittu ollenkaan. Muutaman päivän tauon jälkeen Poika söi taas itse kun hänelle tarjottiin jäätelöä. Eihän sitä paljoa pieneen mahaan mahtunut, mutta ne pienet palasetkin tekivät tämän äidin iloiseksi.

Osaston vaihto

Seuraavana aamuna teho-osastolle mennessämme kuulimme hyviä uutisia. Poika siirrettäisiin sydänosastolle vielä sen päivän aikana. Yksi dreeni oli poistettu ja kaksi oli vielä jäljellä. Yöllä oli vähän ollut lämpöä, mutta se saattoi johtua vain pinnistelystä kun Poikaa oli potalla käytetty moneen kertaan, eikä vatsa oikein ollut tahtonut toimia.  Mies oli lähdössä kotiin käymään pariksi yöksi Tyttöä katsomaan ja he tulisivat sitten molemmat Helsinkiin myöhemmin.

Teho-osastolla oli menossa uusi kokeilu, jossa sunnuntaisin osastolla sai oleilla vapaasti, joten jäin sinne viettämään aikaa Pojan kanssa ja odottelemaan iltapäivän osastolle siirtoa. Sinä päivänä Poika oli jotenkin erityisen vaisu. Hän tuijotti vain lastenohjelmaa eikä vilkaissutkaan minua päin. Puhekin oli niukkasanaista ja niin hiljaista, ettei siitä tahtonut saada selvää. Hoitaja hääri ympärillä ja siirteli tavaroita ja lopulta Pojankin valmiiksi osaston sänkyyn. Tämä kaikki järjestelykin selväsi rasitti Poikaa.

Iltapäivällä pääsimme siirtymään osastolle huoneeseen, jossa oli myös toisen lapsen paikka, mutta hän oli tilapäisesti käymässä teho-osastolla jotain toimenpidettä varten. Poika vaikutti edelleen jotenkin alistuneelta ja illalla lähtiessäni sairaalasta alakuloisuus valtasi minutkin. Ei ollut mukavaa nähdä toista niin masentuneena ja itse piti kuitenkin yrittää olla Pojan edessä vahva ja "normaali".

Joka tapauksessa suuri harppaus oli otettu taas eteenpäin kun tehohoito oli päättynyt ja nyt Pojan kanssa voisi viettää aikaa aamusta iltaan ja olla tukena toimenpiteiden aikana. Eiköhän se mielikin siitä virkistyisi kun olo kohenisi.