Banaania poskeen

Toisena leikkauspäivän jälkeisenä aamuna astellessamme teho-osastolle, Poika oli tilanteeseen nähden jo pirteä. Hän kysyi, että missä me olimme oikein olleet. Hän oli yöllä syönyt jogurttia ja oli juuri pyytänyt aamupalaksi banaania. Hoitaja löysikin banaanin, jota Poika sitten hyvällä halulla söi. En ollut odottanut, että ruoka vielä maistuisi, eikä Poika tietenkään paljoa jaksanutkaan syödä, mutta vähäkin auttaa.

Hoitaja kertoi, että osastolle siirtoa oli väläytelty jo tälle päivälle tai sitten huomiselle. Olimme hieman kauhuissamme asiasta, koska Poika kuitenkin oli vielä ajoittain melko pöpperöinen ja hoito osastolla ei ole niin intensiivistä, joten olisi turvallisempaa majailla vielä teho-osastolla. Hoitaja sanoi myös, että mikäli tehon tilanne olisi hyvä, eikä siellä olisi ahdasta, Poika saattaisi kuitenkin vielä yhden yön rauhassa toipua siellä ja suonensisäisiä lääkkeitä voitaisiin vielä pikkuhiljaa vierotella.

Poika halusi kovasti halailla ja pyysi syliin, mutta koska hänessä oli kiinni vielä niin paljon kaikkia piuhoja ja letkuja, syliin nostaminen ei ollut mikään helppo operaatio. Hoitaja ehdotti, että mikäli Poika jäisi teho-osastolle vielä huomiseen, päivän pidemmällä vierailuajalla voitaisiin sitten nostaa hänet jomman kumman syliin.

Iltapäivän vierailulla saimme kuulla, että Poika olisi vielä seuraavan yön teho-osastolla ja olimme siihen tyytyväisiä. Nyt Pojalla oli alkanut pahoinvointi ja hän oli muutamaan kertaan oksentanutkin, joten syöminen ja juominen oli jäänyt vähemmälle. Vatsa oli myös vähän kipeä. Luimme satuja ja Poika jaksoi hieman leikkiäkin leluilla, mutta kovin voipunut hän vielä oli - eikä tietysti ihmekään. 

Luvattu syliin pääseminen järjestyi kun kahden hoitajan voimin aseteltiin, järjesteltiin ja nosteltiin tavaroita. Poika sai päättää kumman syliin hän halusi, ja valitsi Miehen. Eihän tuo siinä oleilu ainakaan Miehelle kovin rentouttavaa ollut, mutta läheisyydestä oli varmasti apua Pojan mielen toipumiselle. Lopuksi hän olisi kuitenkin vielä halunnut minunkin syliini, mutta siirto-operaatio oli niin hankala, että lupasin ottaa syliin seuraavana päivänä kun olisimme osastolla ja annoin vain haleja tähän hätään.

Vierailuajan päätyttyä pois lähtiessämme mietin, että vaikka tietysti oli hienoa nähdä, että Poika piristyi koko ajan ja oli enemmän taas mukana tässä maailmassa, se teki vaikeammaksi  jättää hänet sairaalaan kun hän selvästi alkoi myös kaipaamaan meitä enemmän. Osastolle siirtymisessä oli kyllä myös puolensa, sillä siellä saisi olla paikalla koko ajan.

Maskilla mennään

Seuraavana aamuna teholle soitettaessa kuulimme hyviä uutisia, Poika oli yöllä saatu otettua pois hengityskoneesta ja hän oli jopa pariin kertaan tuettuna istuskellut sängyllä. Kaikki oli muutenkin mennyt tasaisesti.

Aamun vierailukäynnillä Poika oli uninen, mutta kurkki välillä luomien alta ja halusi ottaa meitä molempia kädestä kiinni. Muutaman sanan hän jaksoi puhuakin, mutta suurimman osan ajasta vain silittelimme häntä. Pojan silmistä näki, että turvotusta oli jonkin verran alkanut tulla.

Iltapäivän vierailulla saimme kuulla, että Poika oli juonut jo mehua ja jonkin verran jutellut. Kirurgi oli kierrolla hämmästellyt, miten hyvin keuhkot vetävät ja tulikin kertomaan meille, että epäilee etteivät keuhkosuonet absoluuttiselta kooltaan olekaan niin pienet kuin mitä alunperin luultiin. Niiden kokoa tarkastellaan suhdeluvulla, jossa verrataan keuhkosuonia ja alaonttolaskimoa ja tämän suhdeluvun mukaan keuhkosuonet olisivat pienet, mutta tässä tapauksessa saattaakin olla niin, että Pojan alaonttolaskimo onkin tavallista isompi ja näin ollen keuhkosuonet ovatkin isommat kuin mitä luultiin. Tämä siis on hyvä asia ja keuhkoverenkierto on parempi kuin oli ajateltu.

Hengitettävää typpeä oli jonkin verran saatu laskettua, mutta maskia Poika tarvitsi edelleen, jotta saturaatiot pysyivät tavoitteessa. Ylimääräistä kipulääkettä ei ollut tarvinnut ja rauhoittavaa lääkettäkin oli vähennetty, jotta hän jaksaisi enemmän olla hereillä. Nenämahaletkustakin Poika pääsi eroon, kun otti tarvittaavat lääkkeet reippaasti suun kautta. Poika jaksoi illalla katsoa hetken jopa televisiosta lastenohjelmaa.

Nyt enemmän hereillä ollessaan Poika myös osoitti mieltään. Hän ei suostunut katsomaan minua päin ollenkaan, ainoastaan Mies sai silitellä ja halata. Yhden suukon sain minäkin lähtiessä pienen suostuttelun jälkeen antaa.

Leikkauksen jälkeen

On aina yhtä jännittävää mennä ensimmäistä kertaa katsomaan Poikaa teholle leikkauksen jälkeen. Vaikka tiedossa on, että paljon on avustavaa laitetta ja tavaraa ympärillä aina sitä jotenkin vähän hätkähtää. Tämäkään kerta ei ollut poikkeus.

Itse leikkauksesta oli selvitty, mutta vielä olisi ensimmäinen vuorokausi leikkauksen jälkeen edessä, ja se näyttäisi miten toipuminen lähtisi käyntiin. Minulla oli kuitenkin luottavainen olo. 

Poika oli hengityskoneessa ja nukkui levollisen näköisenä. Pieneltähän tuo näytti ja jotenkin niin hauraalta, mutta aivan itseltään kuitenkin. Eihän tuo tiennyt tästä maailmasta vielä mitään, mutta istuimme sängyn vieressä ja silittelimme Poikaa. Aika näyttäisi miten tästä edetään. Hoitaja kertoi, että illan aikana yritettäisiin saada Poika irti hengityskoneesta, koska sitä parempi se oli toipumisen kannalta, mitä nopeammin koneesta päästäisiin eroon. 

Kävimme vielä illan viimeiselle vierailulla piipahtamassa, Poika nukkui edelleen, eikä häntä oltu vielä yritetty irrottaa hengityskoneesta. Lähdimme itsekin nukkumaan ja odottamaan seuraavan päivän tapahtumia.