Maskilla mennään

Seuraavana aamuna teholle soitettaessa kuulimme hyviä uutisia, Poika oli yöllä saatu otettua pois hengityskoneesta ja hän oli jopa pariin kertaan tuettuna istuskellut sängyllä. Kaikki oli muutenkin mennyt tasaisesti.

Aamun vierailukäynnillä Poika oli uninen, mutta kurkki välillä luomien alta ja halusi ottaa meitä molempia kädestä kiinni. Muutaman sanan hän jaksoi puhuakin, mutta suurimman osan ajasta vain silittelimme häntä. Pojan silmistä näki, että turvotusta oli jonkin verran alkanut tulla.

Iltapäivän vierailulla saimme kuulla, että Poika oli juonut jo mehua ja jonkin verran jutellut. Kirurgi oli kierrolla hämmästellyt, miten hyvin keuhkot vetävät ja tulikin kertomaan meille, että epäilee etteivät keuhkosuonet absoluuttiselta kooltaan olekaan niin pienet kuin mitä alunperin luultiin. Niiden kokoa tarkastellaan suhdeluvulla, jossa verrataan keuhkosuonia ja alaonttolaskimoa ja tämän suhdeluvun mukaan keuhkosuonet olisivat pienet, mutta tässä tapauksessa saattaakin olla niin, että Pojan alaonttolaskimo onkin tavallista isompi ja näin ollen keuhkosuonet ovatkin isommat kuin mitä luultiin. Tämä siis on hyvä asia ja keuhkoverenkierto on parempi kuin oli ajateltu.

Hengitettävää typpeä oli jonkin verran saatu laskettua, mutta maskia Poika tarvitsi edelleen, jotta saturaatiot pysyivät tavoitteessa. Ylimääräistä kipulääkettä ei ollut tarvinnut ja rauhoittavaa lääkettäkin oli vähennetty, jotta hän jaksaisi enemmän olla hereillä. Nenämahaletkustakin Poika pääsi eroon, kun otti tarvittaavat lääkkeet reippaasti suun kautta. Poika jaksoi illalla katsoa hetken jopa televisiosta lastenohjelmaa.

Nyt enemmän hereillä ollessaan Poika myös osoitti mieltään. Hän ei suostunut katsomaan minua päin ollenkaan, ainoastaan Mies sai silitellä ja halata. Yhden suukon sain minäkin lähtiessä pienen suostuttelun jälkeen antaa.

Leikkauksen jälkeen

On aina yhtä jännittävää mennä ensimmäistä kertaa katsomaan Poikaa teholle leikkauksen jälkeen. Vaikka tiedossa on, että paljon on avustavaa laitetta ja tavaraa ympärillä aina sitä jotenkin vähän hätkähtää. Tämäkään kerta ei ollut poikkeus.

Itse leikkauksesta oli selvitty, mutta vielä olisi ensimmäinen vuorokausi leikkauksen jälkeen edessä, ja se näyttäisi miten toipuminen lähtisi käyntiin. Minulla oli kuitenkin luottavainen olo. 

Poika oli hengityskoneessa ja nukkui levollisen näköisenä. Pieneltähän tuo näytti ja jotenkin niin hauraalta, mutta aivan itseltään kuitenkin. Eihän tuo tiennyt tästä maailmasta vielä mitään, mutta istuimme sängyn vieressä ja silittelimme Poikaa. Aika näyttäisi miten tästä edetään. Hoitaja kertoi, että illan aikana yritettäisiin saada Poika irti hengityskoneesta, koska sitä parempi se oli toipumisen kannalta, mitä nopeammin koneesta päästäisiin eroon. 

Kävimme vielä illan viimeiselle vierailulla piipahtamassa, Poika nukkui edelleen, eikä häntä oltu vielä yritetty irrottaa hengityskoneesta. Lähdimme itsekin nukkumaan ja odottamaan seuraavan päivän tapahtumia.

Nappisilmät kurkistelee

Ensimmäinen yö leikkauksen jälkeen sujui tasaisesti. Pääsimme heti aamulla katsomaan Poikaa. Kaikkiin laitteisiin ja kanyyleihin ym. oli jo niin tottunut, että pystyi katsomaan niiden ohi Poikaa ja hän näytti hyvältä. Tai niin hyvältä kuin kahden avosydänleikkauksen jälkeen nyt voi näyttää. Mutta turvotus oli vähäisempää kuin ensimmäisen leikkauksen jälkeen ja osansa tietysti oli sillä että rintakehä oli tällä kertaa kiinni.

Lääkkeitä pystyttiin vähentämään tasaiseen tahtiin, mutta Poika pidettiin unessa edelleen. Kovasti hän yritti välillä rimpuilla hereille ja lääkettä jouduttiin antamaan ylimääräisiä annoksia ja lopulta vaihtamaan toiseen. Oli tärkeää, että Poika lepäilisi vielä rauhallisesti sekä hengityskoneen takia että siksi, koska ei tiedetty miten sydän kestäisi hereilläoloa.

Pari päivää leikkauksesta Poika välillä availi jo silmiäänkin, mutta kauaa hänen ei annettu mailmaa ihmetellä, koska hereillä ollessaan hän heti alkoi rimpuilla irti johdoista ja lepositeistä ja yritti taistella hengityskonetta vastaan.

Kaikki nämä heräily-yritykset saivat minut uskomaan, että Poika olisi vahva ja toipuisi koettelemuksistaan vielä. Pieni pelko silti koko ajan oli, että jälleen tulisi jokin takapakki, mutta koitin kovasti uskoa, että meillä niitä olisi ollut jo tarpeeksi.

Jatkuva kamppailu toivon ja epätoivon välillä oli uuvuttavaa. Teho-osaston hoitajat tarjosivat moneen eri otteeseen mahdollisuutta keskustella tapahtumista ja ajatuksista tukihenkilön kanssa mutta en kokenut sitä tarpeelliseksi siinä hetkessä. Piti vain elää hetki kerrallaan, eikä miettiä menneitä tai tulevia, sen aika olisi sitten myöhemmin.

Askel sinne, toinen tänne

Helsinkiin palattuani en malttanut odottaa, että pääsisin katsomaan Poikaa, joka ei ollut enää hengityskoneessa. En ollut ennen nähnyt C-PAP-laitetta vauvalla ja olinkin hieman pettynyt, koska laite näytti olevan todella epämukava. Vaikka tuskin se hengityskonekaan mukavalta tuntuu. Pojan nenä oli lytyssä ja kuminauhat painoivat poskea. Kuminauhojen alla oli vaahtomuovipalat pehmentämässä, mutta jotenkin jommalta kummalta puolelta ne hivuttautuivat aina silmän päälle. Kasvoja ei juuri näkynyt ja koneesta kuului koko ajan kova suhina. Mutta hengityskoneesta oli irtauduttu ja se oli pääasia. Suuri askel eteenpäin, myönsi hoitajakin kun varovasti sitä kyselimme.

Päivät rytmittyivät edelleen teho-osaston vierailuaikojen mukaan ja väliajat olimme lähinnä Mäkkäritalolla ja minä lisäksi rintapumppuhuoneessa. Tuntui, että mitään ei tapahtunut Pojan voinnissa suuntaan tai toiseen. Sen verran hyviä uutisia kuului, että joku kardiologeista oli hoitajalle huikannut, että kyllä tästä vielä kaksi kammiota saadaan. Lääkkeitä vähenneltiin pikku hiljaa ja kävimme jopa sydänosastolla K4 tutustumiskäynnillä sitä varten, että tietäisimme millaiseen paikkaan Poika teho-osastolta siirtyisi. Ajasta ei vielä osattu sanoa mitään, mutta "lähiaikoina" oli arvaus.

Yhtenä aamuna kuitenkin soittaessamme teho-osastolle, hoitaja kertoi, että Poika oli jouduttu laittamaan takaisin hengityskoneeseen, C-PAP ei ollutkaan riittänyt. Pelästyimme tietysti, mutta hoitaja lohdutti, ettei se ollut mitenkään harvinaista. Poika olisi taas pari päivää hengityskoneessa ja sitten yritettäisiin taas irrotusta uudelleen paremmalla onnella.

Mies päätti loppuviikosta lähteä kotiin Tyttöä katsomaan ja oleilemaan muutamaksi yöksi. Minä jäisin Pojan kanssa Helsinkiin. Anestesialääkäri vielä keskiviikkona sanoi, että hyvin voi lähteä, ei ennen maanantaita ainakaan mitään ihmeellistä tapahtuisi. Niinpä torstaina aamulla, käytyään ensin Pojan luona, mies lähti ajelemaan kotia kohti.