Kauheus on katsojan silmässä

Ensimmäisen leikkauksen jälkeisen soutamisen ja huopaamisen jälkeen Pojan toipumistahti hämmästytti meidän lisäksemme myös hoitohenkilökuntaa. Eräs hoitaja sanoikin, että Pojan aikaisempaa nopeampi toipuminen on heidän näkökulmastaan ihme. Kukaan ei ollut odottanut näin vauhdikasta etenemistä.

Neljäntenä päivänä leikkauksesta Poika pääsi pois hengityskoneesta ja hänelle laitettiin hengityksen tueksi taas nasaali-C-PAP. Edelleenkin kyseinen laite näytti epämukavalta eikä Poikakaan siitä vaikuttanut pitävän, mutta se suuri askel oli taas otettu eteenpäin.

Pojan suolistoa heräteltiin pikku hiljaa antamalla nenämahaletkun kautta ensin pari milliä maitoa kerrallaan ja vatsan alkaessa näyttää toimimisen merkkejä määrää vähitellen lisättiin. Pullosta maitoa ei vielä koitettu antaa, koska C-PAP oli käytössä. Pumppasin edelleen maitoa ja toimitin sitä sairaalaan Poikaa varten. Tunsin ylpeyttä siitä, että olin jaksanut pitää maidontuotantoa yllä niin, että Pojalle riitti ravinnoksi oman äidin maito vaikkei sillä kokonaisuutta ajatellen suurta merkitystä ollutkaan. Mutta minulle oli.

Yksi kerrallaan lääkkeitä ja niiden johdosta kanyyliin meneviä portteja saatiin vähennettyä ja aina pienetkin edistysaskeleet tuntuivat upeilta.

Mieleeni jäi erityisesti päivä, jolloin veljeni ja hänen avovaimonsa tulivat vierailulle Helsinkiin ja kävivät katsomassa Poikaa teho-osastolla. Olin hyvillä mielin tapahtuneesta edistyksestä Pojan voinnissa ja innokkaasti esittelin Poikaa heille, he kun eivät olleet vielä Poikaa nähneet. Veljeni oli omituisen hiljainen ja kun huoneesta poistuessamme kysyin, että miltä näytti, hän vastasi raskaasti, että vakavasti sairaalta vauvalta. Vaikka tilanteessa sinänsä ei ollut mitään huvittavaa, en voinut mielessäni hymyilemättä miettiä, miten eri tavalla koimme tilanteen. Minä äitinä innoissani kun laitteita, lääkepumppuja sun muita hoitovälineitä oli pystytty huimasti vähentämään alkutilanteeseen nähden ja toinen nähdessään Pojan ensimmäistä kertaa teho-osastolla oli lähinnä järkyttynyt.

Nappisilmät kurkistelee

Ensimmäinen yö leikkauksen jälkeen sujui tasaisesti. Pääsimme heti aamulla katsomaan Poikaa. Kaikkiin laitteisiin ja kanyyleihin ym. oli jo niin tottunut, että pystyi katsomaan niiden ohi Poikaa ja hän näytti hyvältä. Tai niin hyvältä kuin kahden avosydänleikkauksen jälkeen nyt voi näyttää. Mutta turvotus oli vähäisempää kuin ensimmäisen leikkauksen jälkeen ja osansa tietysti oli sillä että rintakehä oli tällä kertaa kiinni.

Lääkkeitä pystyttiin vähentämään tasaiseen tahtiin, mutta Poika pidettiin unessa edelleen. Kovasti hän yritti välillä rimpuilla hereille ja lääkettä jouduttiin antamaan ylimääräisiä annoksia ja lopulta vaihtamaan toiseen. Oli tärkeää, että Poika lepäilisi vielä rauhallisesti sekä hengityskoneen takia että siksi, koska ei tiedetty miten sydän kestäisi hereilläoloa.

Pari päivää leikkauksesta Poika välillä availi jo silmiäänkin, mutta kauaa hänen ei annettu mailmaa ihmetellä, koska hereillä ollessaan hän heti alkoi rimpuilla irti johdoista ja lepositeistä ja yritti taistella hengityskonetta vastaan.

Kaikki nämä heräily-yritykset saivat minut uskomaan, että Poika olisi vahva ja toipuisi koettelemuksistaan vielä. Pieni pelko silti koko ajan oli, että jälleen tulisi jokin takapakki, mutta koitin kovasti uskoa, että meillä niitä olisi ollut jo tarpeeksi.

Jatkuva kamppailu toivon ja epätoivon välillä oli uuvuttavaa. Teho-osaston hoitajat tarjosivat moneen eri otteeseen mahdollisuutta keskustella tapahtumista ja ajatuksista tukihenkilön kanssa mutta en kokenut sitä tarpeelliseksi siinä hetkessä. Piti vain elää hetki kerrallaan, eikä miettiä menneitä tai tulevia, sen aika olisi sitten myöhemmin.

Puhelin, älä soi

Samalla kun tunsin helpotusta, että Norwoodin leikkaus oli nyt tehty, mieltäni painoi se, että tälle tielle oli lähdetty. Yksikammioisen sydämen rakentamiseen kuuluu kolme avosydänleikkausta, ja näistä nyt vasta ensimmäinen oli takanapäin. Tämän ensimmäisen kerrottiin olevan vaarallisin, mutta eivätpä avosydänleikkaukset koskaan mitään vasemmalla kädellä tehtäviä ole. (Ellei kirurgi satu olemaan vasenkätinen..) Tiedossa olisi siis varmasti ainakin kaksi leikkausta, joista seuraava olisi heti jo puolen vuoden ikäisenä. Mietin, mahtaako Poika päästä välissä edes kotiin.

Lisäjännitystä aiheutti se, että kirurgi kertoi Pojan sydäntilanteen olevan sellainen, ettei olisi aivan varmaa jatkettaisiinko yksikammiolinjalla. Vasen kammio kun oli siinä rajoilla, onko se liian pieni vai ei ja tällä apuleikkauksella saattaisi olla sellainen vaikutus, että vasen kammio pääsisikin vielä kasvamaan. Tällöin pitäisi uudelleen harkita yksikammiolinjaa ja miettiä, olisiko sittenkin parempi palata kahteen kammioon. Tuo leikkaus olisi kutakuinkin yhtä vaarallinen kuin Norwoodin leikkaus.

Tähän asti olimme olleet tyytyväisiä siihen, että Poika oli vielä niin pieni, ettei ymmärtänyt mitä tapahtuu eikä osannut kaivata meitä sairaalassa silloin kun emme voineet olla paikalla. Seuraavien leikkausten, varsinkin kolmannen, 2-4 -vuotiaana tehtävän leikkauksen kohdalla tilanne olisikin jo aivan eri. Ehdin tätäkin asiaa jo murehtia.

Nyt olisi kuitenkin tärkeintä selvitä yön yli ja toivoa, että seuraavana päivänä tilanne näyttäisi hyvältä.

Kävimme illalla vielä katsomassa Poikaa. Tällä kertaa rintakehä oli saatu suljettua heti leikkauksen jälkeen. Poika tietysti nukkui ja oli vahvasti lääkittynä. Olin kiitollinen, että hän oli edelleen maailmassa ja toiveikas tulevaisuuden suhteen, vaikka koko toipumisprosessi alkaisikin taas alusta. Muuta ei voitu sillä hetkellä tehdä kuin lähteä majapaikkaan nukkumaan ja toivoa, ettei puhelin yöllä soisi.

Norwoodin leikkaus

Mieheni oli saapunut takaisin Helsinkiin edellisenä iltana, käytyään pyörähtämässä kotona. Saimme taas luvan aamulla käydä katsomassa Poikaa ennen leikkaussaliin lähtöä. Tuntui aivan uskomattoman pahalta lähteä teho-osastolta pois, kun emme tienneet, olisiko kyseessä viimeinen kerta kun näemme Pojan elossa.

Emme halunneet mennä Mäkkäritaloon odottamaan pitkiä tunteja leikkauksen kulumista, vaan lähdimme taas jonnekin muualle, ihan mihin vain. Molemmat varmasti toivoivat päätyvänsä johonkin toiseen todellisuuteen, mutta päädyimme ostoskeskukseen. Emme juurikaan puhuneet, kuin puolikkaita lauseita. Kuljimme kaupasta toiseen taas ilman, että näimme edes eteemme. Välillä joku isovanhemmista soitti ja kysyi vointiamme ja yritti lohduttaa sen minkä pystyi. Istuimme jonkun ravintolan pöydän ääressä tilaamatta mitään. Minun ajatukseni kävivät koko ajan kamppailua sen kanssa, mitä puhelimessa sanottaisiin, kun kirurgi leikkauksen päätteeksi soittaisi. Halusin uskoa, että kaikki olisi mennyt hyvin mutta välillä taas suuri musta möykky ilmestyi ajatuksiini ja mietin miten reagoisin, jos saisin kuulla Pojan menehtyneen leikkauksessa. Olisinko tyyni, vailla ymmärrystä vai alkaisinko huutaa ja itkeä. Sitten yritin taas sulkea sen mahdollisuuden pois mielestäni ja keskittyä ajattelemaan positiivisesti. Eihän voinut olla sellaista mahdollisuutta, että Pojalle kävisi huonosti. Eihän?

Kirurgi oli ensimmäisen leikkauksen jälkeen soittanut miehelleni, joten automaattisesti ajattelimme, että hän tekisi niin tälläkin kertaa. Minun piti mennä ostoskeskuksen vessaan käyttämään rintapumppua, koska.. no piti. Siellä pienessä vessakopissa istuessani pöntön päällä, pumppu kädessä, puhelimeni soi. Soitto tuli kännykkänumerosta, ja olin varautunut lopettamaan lehtimyyntilöpinät alkuunsa.

Soittaja olikin kirurgi. Kädet vapisten laitoin pumpun pois ja peitin toisen korvan kuullakseni paremmin, mitä kirurgi puhui toisessa päässä. Leikkaus oli sujunut mallikkaasti. Hieman lisäharmia oli tuonut kiinnikkeet, joita oli jouduttu irrottelemaan, mutta muuten kaikki oli sujunut suunnitelmien mukaan. Poika oli vielä leikkaussalissa ja hänet vietäisiin kohta heräämöön. Muutaman tunnin päästä häntä voisi mennä katsomaan teho-osastolle, mutta kannattaisi soittaa ensin, että hänet on jo saatu asetettua paikalleen. Ensimmäinen vuorokausi olisi taas kriittinen, ja sen aikana nähtäisiin, mihin suuntaan vointi lähtisi.

Kiittelin kirurgia soitosta, ja varmasti myös leikkauksen onnistumisesta. Tungin rintapumpun takaisin muovikassiin ja lähdin etsimään miestä kertoakseni uutiset. Vaikka edessä olisi vielä pitkä taival toipumisen suhteen, suuri paino vierähti päältäni ja helpotus tulvahti mieleeni. Vaarallisesta leikkauksesta oli ainakin nyt selvitty.

Pakki päälle ja lujaa

Miehen lähdettyä kotikonnuille, menin iltapäivän vierailuajalla Pojan luo teho-osastolle. Melkein heti päästyäni sängyn viereen hoitaja kysyi, oliko lääkäri soittanut minulle. Vatsani pyörähti ympäri. Vastasin ettei ollut ja yritin kysyä, mistä on kyse. Hoitaja vältteli kysymystä. Yksi lääkäreistä oli juuri huoneessa ja hoitaja sanoi, että hän tulisi varmasti pian minulle puhumaan. Pyysin vielä kerran hoitajaa kertomaan edes mistä on kyse ja hän sanoi, että hänen käsittääkseen Poika leikattaisiin huomenna.

Aika pysähtyi.

Tämä tuli aivan puskista. Olimme eläneet siinä käsityksessä että Pojan tila oli vakaa ja edistyi parempaan suuntaan pienin askelin, huolimatta hengityskoneeseen paluusta. Odotin lääkärin saapuvan Pojan sängyn viereen.

Usein lääkäri, joka päivysti teho-osastolla, oli yksi anestesialääkäreistä ja kirurgien ja kardiologien juttusille pääsi kyllä jos sovittiin aika. Tällä kertaa osastolla oli paikalla yksi leikkaavista kirurgeista ja hän tuli minulle puhumaan Pojan tilanteesta. Paljon tuli sanoja, joista en ymmärtänyt kuin sen, että tilanne oli vakava eikä ollut aikaa odotella enempää. Leikkaus olisi tehtävä huomenna, heti aamulla. Kyseessä oli siis yksikammiosydämeen johtavista kolmesta leikkauksesta ensimmäinen, Norwoodin leikkaus. Kirurgi toisteli moneen kertaan, että leikkauksessa olisi vakava kuolemanvaara, mutta se olisi tehtävä tai Pojalla ei olisi mitään mahdollisuuksia selvitä. Itkin, kuuntelin kirurgin kylmiä sanoja ja tuijotin poikaa. Tuntui kuin matto olisi vedetty alta taas kerran. Olin todellakin ollut siinä luulossa, että kaikki oli tilanteeseen nähden hyvin. Ja niinhän oli edellisenä päivänäkin sanottu, että mitään äkkinäistä ei olisi tapahtumassa. Ja nyt tapahtui. Suuria asioita.

Menin huoneen ulkopuolelle soittamaan miehelle. Hän oli juuri pääsyt Tytön luo mummulaan eikä tahtonut itkultani saada selvää, mitä on tapahtunut. Toistin hänelle asiat niin kuin olin kuullut. Suuri kuolemanvaara. Se jäi päällimmäisenä mieleen. Hän sanoi, että lähtisi kohta ajamaan takaisin Helsinkiin.

Päätin viettää kaiken mahdollisen ajan Pojan vieressä, kuten tein kyllä muutenkin. Mielessä pyöri se mahdollisuus, että huomenna Poikaa ei enää olisi. Miten tässä näin oli päässyt käymään. Takapakkeja oli luvattu tapahtuvaksi, mutta tämä oli jo liikaa.