Askel sinne, toinen tänne

Helsinkiin palattuani en malttanut odottaa, että pääsisin katsomaan Poikaa, joka ei ollut enää hengityskoneessa. En ollut ennen nähnyt C-PAP-laitetta vauvalla ja olinkin hieman pettynyt, koska laite näytti olevan todella epämukava. Vaikka tuskin se hengityskonekaan mukavalta tuntuu. Pojan nenä oli lytyssä ja kuminauhat painoivat poskea. Kuminauhojen alla oli vaahtomuovipalat pehmentämässä, mutta jotenkin jommalta kummalta puolelta ne hivuttautuivat aina silmän päälle. Kasvoja ei juuri näkynyt ja koneesta kuului koko ajan kova suhina. Mutta hengityskoneesta oli irtauduttu ja se oli pääasia. Suuri askel eteenpäin, myönsi hoitajakin kun varovasti sitä kyselimme.

Päivät rytmittyivät edelleen teho-osaston vierailuaikojen mukaan ja väliajat olimme lähinnä Mäkkäritalolla ja minä lisäksi rintapumppuhuoneessa. Tuntui, että mitään ei tapahtunut Pojan voinnissa suuntaan tai toiseen. Sen verran hyviä uutisia kuului, että joku kardiologeista oli hoitajalle huikannut, että kyllä tästä vielä kaksi kammiota saadaan. Lääkkeitä vähenneltiin pikku hiljaa ja kävimme jopa sydänosastolla K4 tutustumiskäynnillä sitä varten, että tietäisimme millaiseen paikkaan Poika teho-osastolta siirtyisi. Ajasta ei vielä osattu sanoa mitään, mutta "lähiaikoina" oli arvaus.

Yhtenä aamuna kuitenkin soittaessamme teho-osastolle, hoitaja kertoi, että Poika oli jouduttu laittamaan takaisin hengityskoneeseen, C-PAP ei ollutkaan riittänyt. Pelästyimme tietysti, mutta hoitaja lohdutti, ettei se ollut mitenkään harvinaista. Poika olisi taas pari päivää hengityskoneessa ja sitten yritettäisiin taas irrotusta uudelleen paremmalla onnella.

Mies päätti loppuviikosta lähteä kotiin Tyttöä katsomaan ja oleilemaan muutamaksi yöksi. Minä jäisin Pojan kanssa Helsinkiin. Anestesialääkäri vielä keskiviikkona sanoi, että hyvin voi lähteä, ei ennen maanantaita ainakaan mitään ihmeellistä tapahtuisi. Niinpä torstaina aamulla, käytyään ensin Pojan luona, mies lähti ajelemaan kotia kohti.