Helsingissä teimme jälleen yhden "koko perheen yön" jälkeen vahdin vaihdon ja Mies lähti Tytön kanssa kotiin, koska hänen piti mennä töihin. Nyt aika kului sairaalassa jo vähän paremmin, kun ei tarvinnut enää istua pelkästään huoneessa vaan voitiin käydä leikkihuoneessa, ulkona ja kulkea sairaalan pitkiä käytäviä. Viimein myös viimeinen kolmesta dreenistä saatin pois. Muut haavat olivat jo paremman näköisiä ja hieman nousussa ollut tulehdusarvokin oli kääntynyt laskuun. Mitään vaarallista bakteeria ei haavoista muutenkaan ollut löytynyt, vain ihon omaa bakteeristoa.
Pojan kävely ei vielä ollut kovin varmaa ja helposti hän väsyi, mutta välillä aina pieniä pätkiä kuljettiin ja kerta kerralta se sujui paremmin. Poika jaksoi jopa ulkona hetken seisoskella ja ampua saamallaan vesipyssyllä kukkasia päin. Keinussa hän olisi jaksanut istua vaikka kuinka kauan.
Tehtiin taas sydämen ultraäänitutkimus ja siinä kaikki näytti olevan niin kuin sillä hetkellä pitikin. Sen tehtyään kardiologi sanoi, että kun tässä nyt saataisiin lääkitykset kohdilleen ja tarpeeksi nesteitä menemään suun kautta, voitaisiin alkaa aktiivisesti suunnitella kotiutumista. Sitä silmällä pitäen tämä ultraäänitutkimuskin oli nyt tehty.
Olin pyörällä päästäni. Kuinka ihanalta kuulostikaan, että kotiinpääsy saattaisi häämöttää jo nurkan takana vaikka leikkauksesta ei ollut kulunut vielä kahtakaan viikkoa. En kuitenkaan uskaltanut ihan vielä alkaa suunnitella tavaroiden pakkaamista, koska kotiutuminen olisi varmaa vasta kun istuisimme autossa valmiina lähtemään.
Kotiin lähtemiseen liittyi myös se, että minun piti opetella ottamaan näyte ja käyttämään mittauslaitetta, jota käytettäisiin kotona INR-arvon mittaamiseen. Kävin sydänasemalla sairaanhoitajan opissa ja sain harjoitella tekniikkaa osastolla ensin itselleni ja sitten myös Pojalle. Alkujännityksen jälkeen, ei se niin hankalaa eikä pelottavaa ollutkaan Eikä Poikakaan kaikkien näiden suoninäytteiden jälkeen juurikaan välittänyt pienestä nipsasusta, joka tuntui sormessa näytettä otettaessa.
Hassua miten on eri perheiden kohdalla eri käytäntöjä. Me ei saatu mitään opastusta ton laitteen käyttöön Helsingin päästä. Itseasiassa jouduin itse selvittää mistäköhän me mahdollisesti saadaan koko laite (jouduin myös itse selvittää ja soitella, että kuka lääkäri ja mistä sairaalasta ottaa kantaa nohiin INR-arvoihin). Lopulta "perehdytys" oli sitä, että sairaanhoitaja katto, että laite toimii, lykäs sen mulle käteen ja sano, et "no siellä on aika hyvä ohjekirja. Soita jos tulee ongelmia" :D
VastaaPoistaOho, no olipas omituisesti hoidettu. Meillä selvittivät kyllä kotipuolestakin valmiiksi, mistä saadaan laite ja muut tarvikkeet.
PoistaMeidän kohdalla tää viimeinen reissu oli kyllä muutenkin jotenkin sellainen, että jäi vähän huono fiilis itselle. Ihan kun meidät olisi vain heitetty sairaalasta pihalle ja sanottu, että "koittakaa pärjätä". Kysyin siis Helsingissä lääkäriltä, että kenelle mä sitten niistä INR-arvoista soitan ja vastaus oli "Jaa... Kyllä sun niistä jollekkin pitää soittaa, ettei se asia vaan jää".
Poista