Seuraavana päivänä INR oli kuin olikin toista päivää tavoitteessa, joka oli yksi kotiin pääsyn kriteereistä. Tulehdusarvokin oli edelleen laskussa ja keuhkokuva näytti hyvältä. Nyt se oli sanottu - jos kaikki olisi yhtä hyvin vielä sitä seuraavana päivänä, Poika pääsisi kotiin. Aloin varovasti herätellä toiveita, että näin tosiaan kävisi.
Torstaina, kaksi viikkoa leikkauksesta aamun lääkärikierrolla todettiin, että Poika voi hyvin ja ruoka maistui kohtalaisesti ja saturaatiokin oli jo vähän paremmissa lukemissa, joten kotiutuminen olisi ajankohtaista. Sen verran haluttiin vielä varmistaa, että kun Poika joka kerta maksaa tutkittaessa valitti kipua, tehtäisiin ultraäänitutkimus, jolla tarkastettaisiin, että mahan alueella on kaikki kunnossa. Jos siinä ei ilmenisi mitään yllättävää, saisimme kerätä tavaramme ja lähteä kotia kohti.
Koska Mies oli töissä, olin sopinut isäni kanssa, että hän lähtisi meitä hakemaan, mikäli pääsisimme sinä päivänä kotiin. En kuitenkaan uskaltanut pyytää häntä lähtemään matkaan, ennen kuin viimeinenkin tutkimus olisi tehty, ettei tulisi turhaa reissua. Ultraäänitutkimusta odotellessa päivä kului vain pidemmälle ja pidemmälle ja lopulta tein päätöksen, että jos se onnistuisi, jäisimme joka tapauksessa vielä yhdeksi yöksi Ronald McDonald -taloon, koska muuten kotimatka menisi niin myöhään.
Tutkimusta odotellessamme olimme alakerran leikkihuoneessa kun Poika yhtäkkiä ilman etukäteisvaroitusta alkoi oksentaa. Olin nyt varma, että kotiutuminen tämän ja mahan aristamisen takia peruuntuisi ja olin tyytyväinen, etten ollut pyytänyt isääni lähtemään Helsingin suuntaan jo aikaisemmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti