Uusia maisemia

Pientä vaihtelua tuli sairaalassa oloon kun vaari ja mummu jaksoivat ajella Helsinkiin asti Poikaa katsomaan. Se katkaisi kivasti rutiinia. Saturaatio seilaisi edelleen miten sattui niin, että tavoitettakin laskettiin, mutta se johtui kyllä osittain myös mittarista, joka oli aikuisten mallia. Huomasi, että Poika ei ihan ymmärtänyt kuitenkaan mitä se leikkaukseen meno oli tarkoittanut, koska kun hän ensimmäisen kerran näki itse rinnassaan haavan, hän kysyi hädissään, että mikä se on. Dreenireikien lappuja vaihdettaessa, huomattiin että haavat olivat hieman tulehtuneen näköiset ja lämpöäkin oli hieman ilmaantunut, joten aloitettiin antibiootti ja haavasta otettiin viljely.

Lähdimme Tytön kanssa viikonlopuksi kotiin käymään ja Mies jäi Pojan kanssa sairaalaan. Tuntui, että sinä parina päivänä kun olin poissa, tapahtui yhtäkkiä kahden viikon edestä edistystä. Poika oli leikkinyt heti samana päivänä hetken lattialla istuen ja hakaten leluastioista tehtyjä rumpuja. Olipa joku rivakka hoitaja taluttanut Pojan seuraavana aamuna vessaan pissallekin, vaikka edellisenä päivänä toinen ei pysynyt edes pystyssä sen vertaa, että olis saatu punnittua.

Ja nyt kun kerran oli liikkeelle päästy, Poika oli käynyt pariin kertaan leikkihuoneessa tekemässä palapelejä ja Miehen kanssa ulkona rattailla rannassa katsomassa lintuja. Olipa hän kuulemma ollut illalla sitten väsynytkin ja pyytänyt, että pestään hampaat ja luetaan iltasatu niin hän pääsee nukkumaan.

Pari yötä kotona Tytön kanssa teki hyvää ja kun kuulumiset Helsingistäkin oli niin hyviä, mieli oli taas virkeänä.

Monenlaista ultraa

En ollut tiennyt, että haavojakin pystyttiin tutkimaan ultraäänellä ja näkemään näin pintaa syvemmälle. Poika oli tuttuun tapaan rauhallinen kun rintakehää ultrattiin ja tulokset olivat hyviä. Mitään näkyvää paisetta tai tulehdusta ei ollut havaittavissa.

Kun menimme lääkärin luo, hän iloisena ilmoitti, että myös tulehdusarvo oli lähtenyt laskuun. Hän kertoi, että oli todella tyytyväinen, että tällaista kehitystä tapahtui, koska jos tulehdusarvo olisi edelleen ollut samalla tasolla, hän olisi lähettänyt Pojan takaisin Helsinkiin, jotta haava olisi voitu avata ja katsoa, mitä ihon alta tai pahimmassa tapauksessa sydämen ympäriltä löytyy.

Hengähdin syvään. En ollut tajunnut, että kyseessä oli niinkin vakava asia ja  juuri edellisenä iltana olin Helsingissä asuvan ystäväni kanssa puhelimessa naureskellut, että hän voi jo kerätä petivaatteet pois vierassängystä, etten enää ollut tulossa sinne majailemaan lähiaikoina.

Lääkäri teki vielä sydämen ultraäänen ja totesi, ettei mitään näkyviä tukoksia onneksi ollut ehtinyt syntyä. Sydämen tila oli vakaa. Nyt vain kontrolloitaisiin vielä tulehdusarvoa, että se jatkaisi laskuaan ja käytäisiin Klexane-pistoksilla kunnes veren paksuus saataisiin pysymään sopivalla tasolla.Olin iloinen, että olin uskaltanut avata suuni tälle lääkärille ja nyt asiat oli tutkittu ja hyvällä mallilla.

Tarkkana kuin porkkana

Seuraavan päivän kardiologin kontrollissa sydämen tilanne oli hyvä huomioon ottaen vähän aikaa sitten tehty leikkaus. Tulehdusarvo oli ollut jo laskemaan päin, mutta tuona päivänä taas hieman korkeampi. Mitään selkeää syytä tulehdusarvon lukemille ei näyttänyt löytyvän ainakaan silmämääräisesti. Haava oli siisti eikä veriviljelyssäkään ollut paljastunut mitään bakteerikasvustoa. Suonensisäinen antibioottikuuri jatkettaisiin loppuun kotoa käsin ja CRP kontrolloitaisiin parin päivän päästä kuurin loppuessa. Sydämen puolesta seuraava kontrolli kardiologille sovittiin kuukauden päähän.

Jatkoimme siis edelleen kotilomailua ja kävimme kaksi kertaa päivässä sairaalassa antibiootilla. Aivan viimeisinä päivinä kanyyli lopulta meni jo tukkoon ja sen paikkaa piti vaihtaa. Kun uusi kanyyli oli paikallaan ja antibioottia laitettiin sen kautta, Poika ei edes huomannut että jotain tehtiin. Minua harmitti, etten ollut pontevammin vaatinut kanyylin vaihtoa jo heti alkuun kun se selvästi oli ollut jotenkin huonossa asennossa, koska Poikaa oli lääkkeen antaminen sattunut. Päätin seuraavalla kerralla vastaavassa tilanteessa kyseenalaistaa asioita terävämmin.

Kanyylin vaihtanut lääkäri ehti vielä nostaa Poikaa kainaloistakin, ennen kuin ehdin sanomaan mitään. Poikaahan ei saanut kuuteen viikkoon nostaa kainaloista, ennen kuin rintalasta olisi hyvin luutunut. Sen verran ehdin tehdä, että yritin samaa tahtia nostaa jaloista sen pienen hetken, ennen kuin sanomiseni meni perille. Vasta tämän jälkeen lääkäri meni tarkemmin lukemaan Pojan papereita ja hämmästyneenä sanoi, että "ai leikkauksesta on vasta noin vähän aikaa". Tarkkana piti näköjään itse koko ajan olla.

Kodin kautta

Oli ihanaa olla taas kotona. Kauan odotettu ja pelätty leikkaus oli nyt ohi ja siitä oli selvitty ilman suurempia huolia. Jos kaikki sujuisi hyvin, seuraava visiitti Helsinkiin näissä merkeissä olisi aikaisintaan parin vuoden päästä. Pojasta ei olisi uskonut, että hän oli juuri käynyt läpi sydänleikkauksen. Lapset ovat siitä ihania, että he eivät osaa turhaan pelätä liikkumista haavansa kanssa ja osaksi sen takia varmasti toipuvat nopeammin kuin samassa tilanteessa olevat aikuiset. Kun se ei satu, ei sitä enää varota.

Kotiin päästyämme Pojalla oli hieman lämpöä, muttei hän kuitenkaan muuten vaikuttanut erityisen huonovointiselta. Seuraavana päivänä menimme ennalta määrättyihin verikokeisiin omaan sairaalaamme, ja tulosten tultua soitin Helsinkiin sydänosastolle Marevan-annoksen määräämistä varten. Samalla mainitsin edellisen illan lämmönnoususta sekä tuloksissa näkyneestä tulehdusarvojen lievästä kohoamisesta. Lääkäri kehotti meitä lähtemään päivystykseen ja sanoi, että Poika luultavasti otettaisiin osatolle, jossa aloitettaisiin suonensisäinen antibiootti ja seurattaisiin tuhlehdusarvoja. Hän lupasi soittaa etukäteen sairaalaan tulostamme.

Ilo kotiutumisesta jäi siis lyhytaikaiseksi, mutta onneksi nyt olimme kuitenkin paljon lähempänä kotia, jos Poika joutuisi sairaalaan jäämään.

Rypytystä

En voinut olla hämmästelemättä taas Pojan toipumisvauhtia. Yksi päivä rintalastan avaamisen jälkeen mentiin morfiinin voimalla ja seuraavana päivänä Poika oli taas pirteämpi eikä tuntunut aristavan rintaa juuri ollenkaan. Kun haavalappu otettiin pois, huomasin, että uusi haava oli edellisen vastakohta. Se näytti siltä kuin nahka olisi vain nopeasti kursittu kokoon ja muistutti lähinnä karjalanpiirakan reunaa. Kaipa se siitä silenisi, kun tikit sulaisivat.

Sain soiton osastolle McDonald -talosta. Ihan täysiaikaista paikkaa heillä ei ollut tarjota, mutta joku perhe oli lähdössä viikonlopuksi kotilomalle ja he kysyivät, olisinko halukas tulemaan noiksi pariksi päiväksi sinne majottumaan. Innolla tartuin tilaisuuteen koska minun oli helppo siirtää yksi matkalaukkuni paikasta toiseen ja oli paljon helpompi kulkea sairaalaan siitä kilometrin päästä kuin reilun kymmenen kilometrin päästä, ystäväni luota.

On ihmeellistä, miten pienet positiiviset asiat saavat suuren merkityksen ja mielen kohenemaan yhtäkkiä.

Päivät sairaalassa olivat pitkiä, enkä oikein olisi malttanut lähteä edes syömään, koska Poika vierasti kovasti hoitajia ja itki perääni kovin. Päiväunien aikaan yleensä kävin nopeasti sairaalan ravintolassa syömässä ja kiirehdin nopeasti takaisin, koska Poika ei kovin pitkiä unia nukkunut. Pojan huonekaverina oli suunnilleen saman ikäinen poika, jonka äidin kanssa juttelimme paljon. Aika kului joutuisasti kun oli samanhenkinen ihminen, jonka kanssa jutella ja purkaa asioita. Vaikka sairaalassa olo oli "vain" Pojan viihdyttämistä ja huoneessa istumista, joka ilta päästessäni majapaikkaan olin aivan puhki ja iltapalan jälkeen menin lähes välittömästi nukkumaan.

Odottamaton soitto

Oli jo ilta ja Poika jäisi operaation jälkeen heräämöön heräilemään, joten lähdin ajamaan majapaikkaani kohti. Päästyäni juuri kerrostalon pihaan, puhelimeni soi. Numero näytti olevan sairaalasta. Vatsassani muljahti ja vastasin äkkiä. Toisessa päässä kirurgi esitteli itsensä ja hengitykseni salpautui. Hän ilmeisesti kuuli reaktioni ja nopeasti selitti, ettei ollut mitään hätää, mutta hän vain ilmoitti miten toimenpide oli sujunut ja mitä oli tehty. Äkillinen jännitykseni helpotti hieman. En ollut tiennyt, että kirurgi soittaisi toimenpiteen jälkeen.

Uutiset olivat hyviä ja huonoja. Tulehdusta ei ollut löytynyt, joten sen takia ei tarvinnut lähteä enempää tutkimaan Pojan sydäntä ja sen ympäristöä. Haavan avattuaan, hän oli kuitenkin huomannut, että rintalastan alaosa oli päässyt liikahtamaan ja siitä syystä luultavasti haavakaan ei ollut alkanut parantua. Rintalasta oli pitänyt avata ja laittaa uudestaan kiinni. Poika oli heräämössä ja joskus yön aikana siirtyisi takaisin osastolle. Kiitin tiedosta ja huokasin helpotuksesta. Puhelimen soidessa olin jo odottanut vaikka mitä kauheuksia, joten juuri kuulemani selostus ei tuntunut niin kamalalta. Kipeä Poika varmasti seuraavana päivänä olisi, kun rintalasta oli jouduttu taas avaamaan. Voi toista.

Harmia haavasta

Pojan leikkaushaava ei suostunut parantumaan. Poika ei aristanut aluetta eikä haava ei näyttänyt tulehtuneelta, mutta alaosan reunat eivät myöskään ottaneet toisiinsa kiinni, vaan haava repsotti tikkien välistä edelleen. Kirurgi kutsuttiin paikalle katsomaan haavaa ja päättämään, miten asiassa edettäisiin.

Aikansa haavaa tarkasteltuaan kirurgi päätti, että haava pitäisi avata ja reunat puhdistaa, muuten haava ei lähtisi paranemaan. Samalla katsottaisiin näkyisikö haavassa jotain tulehduksen merkkejä. Mikäli jotain erikoista olisi, pitäisi myös rintalasta avata uudelleen  ja mahdolliset tulehdusalueet putsata ja huuhdella. Poika pitäisi siis viedä leikkaussaliin ja nukuttaa.

Tämä reissu olikin tähän asti sujunut aivan liian mallikkaasti.

Poika oli juuri syönyt ja kirurgi määräsi, että Pojan vatsalaukku oli tyhjennettävä leikkausta varten. Samassa lausessa hän kuitenkin mainitsi, että leikkaussaliin lähdettäisiin joskus muutaman tunnin päästä. Kirurgin poistuttua, varmistelin vielä hoitajalta, että pitikö maha nyt tyhjentää vai ei. Maitohan oli kohtuulisen nopeasti sulavaa tavaraa ja jos leikkaus oli vasta myöhemmin, miksi vatsalaukku piti nyt tyhjentää. Hoitaja oli yhtä hämillään asiasta kuin minä. Hän kävi vielä varmistassa muilta paikalla olleilta, miten he olivat asian ymmärtäneet ja lopputulos oli, että vatsa tyhjennettäisiin.

Niin pieni asia kun se oli, kyllä minua harmitti, että toisen "vaivalla" syömät maidot vedettiin nenämahaletkun kautta ruiskulla ulos. Poikaa tapahtuma ei taaskaan tuntunut vaivaavan, mutta ei se mitenkään mielekästä katseltavaa ollut.

Kävipä vielä niinkin, että se neljä tuntia kului, eikä leikkaussaliin viemisestä ollut merkkiäkään. Hoitaja kävi tarkastamassa aikataulua ja sanoi, että noin tunnin kuluttua Poika vietäisiin saliin. Yritin viihdyttää Poikaa, joka luonnollisesti alkoi olemaan nälkäinen ja ärtynyt. Tunnin kuluttua kysyin taas asiasta, ja aikataulu oli jälleen siirtynyt. Tässä vaiheessa minua alkoi todella harmittaa, että ne vähäisetkin maidot oli silloin aikaisemmin imetty takaisin, vaikka eihän ne enää tässä kohtaa olisi muutenkaan paljon lämmittäneet. Lopulta, noin neljä tuntia suunniteltua aikaa myöhemmin Poika lopulta kärrättiin operaatioon. Ymmärränhän minä, ettei Pojan tilanne ollut mitenkään niin akuutti, että saliin olisi pitänyt päästä siltä seisomalta ja varmasti sille oli syynsä, että odotus venyi, mutta harmitti se silti. Ja väsytti.

Vaaleanpunainen on päivän väri

Ensimmäisenä päivänä osastolla, Poika oli vielä vähän tokkurainen, mutta toisena päivänä jo hyvinkin pirteä. Häntä ei  tuntunut ollenkaan haittaavan se, että muutamaa päivää aikaisemmin rintakehä oli avattu vaan äidin toppuutteluista huolimatta Poika aina välillä kierähti vatsalleen, eikä tuntunut aristavan rintaansa ollenkaan eikä edes vatsassa yhä olevat dreeniletkut tuntuneet haittaavan menoa. Vatsalleen ei ollut suositeltavaa laittaa Poikaa niin pian leikkauksen jälkeen, mutta lääkäri sanoi, että tuon ikäistä on aika vaikea pitää aloillaankaan eli jos hän itse haluaa kääntya vatsalleen niin hän sitten kääntyy. Aina minä sitten kuitenkin olin jo pian kääntämässä Poikaa takaisin selälleen. Poika onneksi pysyi jo melko tukevasti istumassakin, joten leluja oli hyvä tutkia siinä asennossa ja muutenkin niin oli hyvä tarkastella ympäristöä. Minun piti vain olla valppaana nappaamassa koppia, jos tasapaino petti ja pää lähestyi sängyn laitoja.

Pojan ihon värissä oli tapahtunut huomattava muutos. Vaikka siihen aikaisempaan sinisen-harmahtavaan sävyyn oli jo niin tottunut, että se oli omaan silmään näyttänyt ihan normaalilta, nyt Poika oli selvästi aivan vaaleanpunainen. Jopa siinä määrin, että hoitajakin kysyi, onko Poika ollut aina niin punainen. Ei todellakaan.

Pientä harmia muuten hyvin etenevässä toipumisessa aiheutti leikkaushaava. Jo teho-osastolla haavan alaosaan oli laitettu muutama ylimääräinen tikki, pitämään reunoja yhdessä, mutta edelleen tuo alaosa hieman repsotti. Haava oli muuten kyllä ommeltu erittäin siististi, niin ettei tikkejä ollut muualla näkyvissä.