Tyyntä

Tulehdusarvo jatkoi laskuaan ja suun kautta otettavan antibioottikuurin loputtua, sitä ei enää tarvinnut seurata. Muutaman päivän Klexane-pistoksilla käynnin jälkeen INR-arvokin näytti asettuvan uomiinsa ja pistokset voitiin lopettaa. Arvoa kontrolloitiin sitten enää parin päivän välein ja lopulta noin viikon välein.

Lääkäri tosiaan otti asiakseen Pojan Marevan-annostuksesta huolehtimisen ja antoi minulle jopa henkilökohtaisen puhelinnumeronsa, jotta voisin ottaa häneen yhteyttä annostukseen liittyen, kun hän oli lomalla. Hän ei halunnut kenenkään muun enää sotkevan kuviota ja olin tästä kiitollinen.

Arki oli palaamassa elämään ja vaikka tietenkin olin onnellinen siitä, että Poika voi nyt hyvin ja näillä tiedoilla seuraavaan toimenpiteeseen olisi aikaa, minulle tuli yhtäkkiä tyhjä olo. Niin kauan oli kestänyt ensin odottamista ja sitten leikkausreissu ja sen päälle vielä pari viikkoa omassa sairaalassa ravaamista, että nyt kun ei enää tarvinnut koko ajan olla valppaana, olin jotenkin hämmentynyt. Piti tavallaan oikein opetella elämään taas sitä ihan normaalia elämää, niin hienoa kuin se tämän pyörityksen jälkeen olikin.

Yhtenä aamuna kun olin lasten kanssa aamupalapöydässä ja katselin noita pirpanoita, tajuntaani iski, että meillä on kaksi lasta. Kuulostaa varmasti tyhmältä, ja kun tämän saman huomion kerroin neuvolassa, terveydenhoitaja katsoi minua vähän hitaasti, mutta luulen, että siihen asti Pojan elämässä oli ollut koko ajan jokin epävarmuustekijä, enkä ollut pystynyt jäsentämään asioita täysin oikein. Oli ollut se ensimmäinen lapsi ja nyt tämä toinen, jonka elämästä huomion oli suureksi osaksi kuitenkin vienyt sydänvika ja siihen liittyvät asiat. Sinä aamuna näin vain kaksi tavallista lasta. Meidän omat.

Monenlaista ultraa

En ollut tiennyt, että haavojakin pystyttiin tutkimaan ultraäänellä ja näkemään näin pintaa syvemmälle. Poika oli tuttuun tapaan rauhallinen kun rintakehää ultrattiin ja tulokset olivat hyviä. Mitään näkyvää paisetta tai tulehdusta ei ollut havaittavissa.

Kun menimme lääkärin luo, hän iloisena ilmoitti, että myös tulehdusarvo oli lähtenyt laskuun. Hän kertoi, että oli todella tyytyväinen, että tällaista kehitystä tapahtui, koska jos tulehdusarvo olisi edelleen ollut samalla tasolla, hän olisi lähettänyt Pojan takaisin Helsinkiin, jotta haava olisi voitu avata ja katsoa, mitä ihon alta tai pahimmassa tapauksessa sydämen ympäriltä löytyy.

Hengähdin syvään. En ollut tajunnut, että kyseessä oli niinkin vakava asia ja  juuri edellisenä iltana olin Helsingissä asuvan ystäväni kanssa puhelimessa naureskellut, että hän voi jo kerätä petivaatteet pois vierassängystä, etten enää ollut tulossa sinne majailemaan lähiaikoina.

Lääkäri teki vielä sydämen ultraäänen ja totesi, ettei mitään näkyviä tukoksia onneksi ollut ehtinyt syntyä. Sydämen tila oli vakaa. Nyt vain kontrolloitaisiin vielä tulehdusarvoa, että se jatkaisi laskuaan ja käytäisiin Klexane-pistoksilla kunnes veren paksuus saataisiin pysymään sopivalla tasolla.Olin iloinen, että olin uskaltanut avata suuni tälle lääkärille ja nyt asiat oli tutkittu ja hyvällä mallilla.

Toinen mielipide

IV-antibioottikuurin loppuessa, tulehdusarvo oli edelleen suunnilleen samoissa lukemissa kuin mitä se oli ollut tähänkin asti. Myöskään Marevanin oikeaa annostusta ei ollut edelleenkään löytynyt. Välillä INR-arvo kävi viitearvojen välissä ja heti seuraavana päivänä se taas heilahti mihin sattui.

Kysyin lääkäriltä, miten nyt edettäisiin. Pojalle määrättiin antibiootti jatkuvaksi vielä suun kautta ja Marevan annostus seuraavaa viikkoa silmällä pitäen. Kysyin, pitäisikö Klexane-pistoksia nyt antaa, kun verenohennus ei ollut missään kohtaa hoitotasolla, mutta lääkäri oli sitä mieltä, että nyt pelataan vain Marevanin kanssa ja INR kontrolloidaan viikon päästä.

Ensinnäkin vaikken ns. mistään mitään tiennyt, Marevanin annos kuulosti mielestäni kovin pieneltä ja viikko seuraavaan kontrolliin liian pitkältä ajalta. Lääkäri totesi vain, että voisinhan minä omassa terveyskeskuksessa käydä välissä ottamassa INR-arvon jos asia minua huolettaa. Toisekseen minusta tuntui erikoiselta, ettei viikon suonensisäinen antibiootti ollut tehonnut tulehdukseen ja samaa antibioottia jatkettiin vielä suun kautta. Poika uloskirjattiin osastolta mutta mieltäni jäi asiat kaihertamaan.

Tiesin, että se lääkäri, joka oli Pojan alunperin lähetänyt Helsinkiin vastasyntyneenä ja jonka vastaanotolla olimme kerran käyneet kontrollissa oli töissä sinä päivänä ja halusin käydä pikaisesti hänelle näyttämässä Poikaa, miten hän oli kasvanut ja kuinka hyvävointinen hän oli. Lääkäri tiesi suurin piirtein missä Pojan kanssa mentiin, koska olin jo aikaisemmin kysynyt hoitajan kautta hänen mielipidettään tuohon Klexane-asiaan.

Odottelimme hetken lastenpoliklinikalla ja kun lääkärillä oli ruokatauko, hän tuli ilahtuneena meitä katsomaan. Tiedusteltuaan sen hetken tilanteesta hän hieman huolestui. Ensinnäkin siitä, että tulehdusarvo edelleen roikkui ylhäällä eikä sen syytä oltu sen enempää tutkittu ja myös siitä, että INR-arvo kontrolloitaisiin vasta viikon päästä, vaikka se ei missään vaiheessa ollut pysynyt hoitotasolla ja ettei Klexane-pistoksia oltu päätetty antaa. Hän sanoi olevansa hieman hankalassa välikädessä, koska ei ollut Pojan hoitava lääkäri, mutta lopulta kysyin minulta lupaa, saisiko hieman selvittää asioita. Annoin luvan mielelläni, koska itsekään en ollut täysin vakuuttunut hoitopäätöksistä.

Tarkkana kuin porkkana

Seuraavan päivän kardiologin kontrollissa sydämen tilanne oli hyvä huomioon ottaen vähän aikaa sitten tehty leikkaus. Tulehdusarvo oli ollut jo laskemaan päin, mutta tuona päivänä taas hieman korkeampi. Mitään selkeää syytä tulehdusarvon lukemille ei näyttänyt löytyvän ainakaan silmämääräisesti. Haava oli siisti eikä veriviljelyssäkään ollut paljastunut mitään bakteerikasvustoa. Suonensisäinen antibioottikuuri jatkettaisiin loppuun kotoa käsin ja CRP kontrolloitaisiin parin päivän päästä kuurin loppuessa. Sydämen puolesta seuraava kontrolli kardiologille sovittiin kuukauden päähän.

Jatkoimme siis edelleen kotilomailua ja kävimme kaksi kertaa päivässä sairaalassa antibiootilla. Aivan viimeisinä päivinä kanyyli lopulta meni jo tukkoon ja sen paikkaa piti vaihtaa. Kun uusi kanyyli oli paikallaan ja antibioottia laitettiin sen kautta, Poika ei edes huomannut että jotain tehtiin. Minua harmitti, etten ollut pontevammin vaatinut kanyylin vaihtoa jo heti alkuun kun se selvästi oli ollut jotenkin huonossa asennossa, koska Poikaa oli lääkkeen antaminen sattunut. Päätin seuraavalla kerralla vastaavassa tilanteessa kyseenalaistaa asioita terävämmin.

Kanyylin vaihtanut lääkäri ehti vielä nostaa Poikaa kainaloistakin, ennen kuin ehdin sanomaan mitään. Poikaahan ei saanut kuuteen viikkoon nostaa kainaloista, ennen kuin rintalasta olisi hyvin luutunut. Sen verran ehdin tehdä, että yritin samaa tahtia nostaa jaloista sen pienen hetken, ennen kuin sanomiseni meni perille. Vasta tämän jälkeen lääkäri meni tarkemmin lukemaan Pojan papereita ja hämmästyneenä sanoi, että "ai leikkauksesta on vasta noin vähän aikaa". Tarkkana piti näköjään itse koko ajan olla.

Omakotiloma

Osasto alkoi täyttyä uhkaavasti ja koska Pojalla ei ollut mitään suurempia ongelmia, hoitajat ehdottivat päivää ennen kardiologin vierailua, että lähtisin Pojan kanssa yöksi kotiin. Osastolla alkoi olla tarjolla jos jonkinlaista tautia, joten saattoi olla jopa turvallisempaa olla kotona. Näin saataisiin myös yksi huone käyttöön sitä varalta, että yöllä osastolle tulisi lisää potilaita. Tartuin tarjoukseen taas mielelläni. Kotona kun oli joka tapauksessa helpompi olla ja viihdyttää Poikaa. Illalla meidän pitäisi käydä vielä hakemassa antibioottiannos, mutta tästä eteenpäin sitä annettaisiin vain kaksi kertaa vuorokaudessa, illalla ja aamulla.

Lähdimme siis kotilomalle ihan omaan kotiin. Pojan jo nukkuessa, eräs ystäväni soitti ja kyseli kuulumisia. Kerroin, että olimme kotona ja Poika oli omassa sängyssään nukkumassa - kanyyli päässä. Aloin miettiä, että enpä olisi aikaisemmin kuvitellut, että on ihan normaalia että vauvamme nukkuu omassa sängyssään kanyyli päässä, enkä pitäisi sitä edes mitenkään kummallisena.

Pistoksia

INR-arvo heilahteli holtittomasti edelleen, eikä lääkkeen oikeaa annostusta tahtonut löytyä millään. Minua harmitti Pojan puolesta, kun joka päivä jouduttiin ottamaan kyynärtaipeesta suoninäyte. Osastolla kävi harjoittelija, joka ei onnistunut saamaan näytettä pari kertaa kokeiltuaan ja sanoi lähettävänsä jonkun kokeneemman henkilön paikalle. Ymmärrän kyllä, että jokaisen pitää harjoitella, että oppii ottamaan näytteitä ja pieniltä lapsilta kun näytteen saaminen on muutenkin vaikeampaa, mutta tässä kohtaa esitin pyynnön, että Pojalta tästä eteenpäin ottaisi vain joku kokenut näytteenottaja verta, koska sitä jouduttiiin tekemään päivittäin. Laboratoriohoitaja oli erittäin ymmärtäväinen ja Pojan papereihin kirjattiin tieto, että halutaan kokenut näytteenottaja.

Samalla keskustelimme siitä, miksei INR-arvon mittaukseen tarkoitettua pikamittaria voinut käyttää Pojan tapauksessa. Sen kanssa näyte saataisiin kätevästi sormenpäästä ja vain silloin tällöin arvoa pitäisi kontrolloida suoninäytteellä. En saanut selvää vastausta. Hoitaja itsekin oli hieman ymmällään, mutta kertoi, että sairaalassa oli ns, periaatepäätös, että mittaria käytettiin ainoastaan aivohalvauspotilailla. Olin kysynyt samaa asiaa jo muiltakin, eikä kukaan ollut osannut antaa minulle selitystä asiaan. Laboratoriohoitaja kehotti minua laittamaan asiasta palautettta, josko asiaa sitten mietittäisiin uudelleen.

Antibiootin laitto kanyyliin aiheutti edelleen Pojassa tuskanitkua ja kun yritin kysyä hoitajilta, onko tämä nyt ihan normaalia, en saanut siihenkään asiaan mitään selvää vastausta, ihmettelyä vain ja kommentin, että kyllä se ainakin vetää vielä.

Kummituksia

Päivystyksen kautta tiemme vei osastolle. Poika oli virkeä, eikä muuta ongelmaa ollut kuin kohollaan olevat tulehdusarvot, mutta koska alla oli juuri tehty sydänleikkaus, haluttiin ottaa varmanpäälle ja aloittaa iv-antibiootti. Leikkauksen jälkeen yleensä tulehdusarvot olivat koholla joka tapauksessa, mutta yhdistettynä edellisen illan lämmönnousuun, se antoi aihetta olla tarkkaavainen asian suhteen.

Pojalle laitettiin kanyyli päähän ja verkkopipo pitämään sitä paikoillaan. Sitten majoituimme lastenosastolle odottelemaan jatkopäätöksiä. Koska Poika oli juuri ollut hoidossa Helsingissä, olimme eristyksissä MRSA-tartuntavaaran vuoksi. Pojasta otettiin näytteet, mutta tuloksissa kestäisi muutama päivä.

Antibioottia annettiin suonensisäisesti kolme kertaa vuorokaudessa. Ensimmäisenä yönä heräsin siihen, että sinipukuisiin kaapuihin ja hengityssuojaimiin pukeutuneita hahmoja tuli Pojan huoneeseen. Olin aivan unenpöppörössä ja hetken mietin mitä ihmettä tapahtuu, kunnes tajusin, että olimme sairaalassa ja hoitajat tulivat antamaan Pojalle antibioottiannoksen. Kanyyli taisi olla vähän huonossa asennossa, koska Poika heräsi täydestä unesta huutamaan täyttä kurkkua kun antibioottia laitettiin. Hoitajakin ihmetteli, miten Poika niin kovasti huusi, kun ei aine itsessään pitänyt olla mitenkään inhottavan tuntuista.

Seuraavana päivänä lääkäri kertoi olevansa sitä mieltä, että olisimme osastolla seuraavaan viikonloppuun asti, jolloin kardiologi Helsingistä tulisi käymään ja saisi päättää jatkosta, mikäli tulehdusarvot vielä olisivat kohollaan. Oli siis tiedossa pitkät pari päivää energiaa täynnä olevan lapsen kanssa pienessä huoneessa. Itse en saanut edes poistua huoneesta kuin parvekkeen kautta voimassa olevan eristyksen takia.