Monenlaista ultraa

En ollut tiennyt, että haavojakin pystyttiin tutkimaan ultraäänellä ja näkemään näin pintaa syvemmälle. Poika oli tuttuun tapaan rauhallinen kun rintakehää ultrattiin ja tulokset olivat hyviä. Mitään näkyvää paisetta tai tulehdusta ei ollut havaittavissa.

Kun menimme lääkärin luo, hän iloisena ilmoitti, että myös tulehdusarvo oli lähtenyt laskuun. Hän kertoi, että oli todella tyytyväinen, että tällaista kehitystä tapahtui, koska jos tulehdusarvo olisi edelleen ollut samalla tasolla, hän olisi lähettänyt Pojan takaisin Helsinkiin, jotta haava olisi voitu avata ja katsoa, mitä ihon alta tai pahimmassa tapauksessa sydämen ympäriltä löytyy.

Hengähdin syvään. En ollut tajunnut, että kyseessä oli niinkin vakava asia ja  juuri edellisenä iltana olin Helsingissä asuvan ystäväni kanssa puhelimessa naureskellut, että hän voi jo kerätä petivaatteet pois vierassängystä, etten enää ollut tulossa sinne majailemaan lähiaikoina.

Lääkäri teki vielä sydämen ultraäänen ja totesi, ettei mitään näkyviä tukoksia onneksi ollut ehtinyt syntyä. Sydämen tila oli vakaa. Nyt vain kontrolloitaisiin vielä tulehdusarvoa, että se jatkaisi laskuaan ja käytäisiin Klexane-pistoksilla kunnes veren paksuus saataisiin pysymään sopivalla tasolla.Olin iloinen, että olin uskaltanut avata suuni tälle lääkärille ja nyt asiat oli tutkittu ja hyvällä mallilla.

Lisää ramppaamista

Lääkäri soitti minulle myöhemmin samana päivänä ja sanoi, että oli ottanut nyt ohjat käsiinsä ja ehkä suututtanutkin siinä sivussa jonkun, mutta hänellä oli nyt uusi suunnitelma Pojan hoitoa koskien. Hän oli soittanut myös Helsinkiin ja konsultoinut kardiologia, joka oli samaa mieltä siitä, että hoitoa piti hieman tehostaa.

Klexane-pistokset aloitettaisiin saman tien. Tämä tiesi sitä, että meidän pitäisi Pojan kanssa edellen käydä aamuin illoin sairaalassa, vaikka iv-antibiootista pääsimmekin jo eroon. INR-arvo kontrolloitaisiin jo heti seuraavana päivänä ja samalla käynnillä Pojan leikkaushaava katsottaisiin ultraäänellä, jotta nähtäisiin onko ihon alla jotain tulehduspesäkkeitä näkyvissä. Hän olisi jatkossa ainoa, joka ottaisi kantaa Marevanin annostukseen. Hän halusi myös ultralla tarkistaa Pojan sydämen, ettei ollut ehtinyt muodostua mitään tukoksia  INR-arvon hakiessa paikkaansa.

Minulla oli helpottunut olo, koska tunsin, että nyt oli asiat ottanut haltuun joku sellainen ihminen, joka tiesi mitä teki eikä vain arvaillut. Ja ennen kaikkea välitti. En halua puhua pahaa sairaalan muusta henkilökunnasta, mutta jotenkin tuuliajolla tunnuimme olevan aikaisemmin.

Toinen mielipide

IV-antibioottikuurin loppuessa, tulehdusarvo oli edelleen suunnilleen samoissa lukemissa kuin mitä se oli ollut tähänkin asti. Myöskään Marevanin oikeaa annostusta ei ollut edelleenkään löytynyt. Välillä INR-arvo kävi viitearvojen välissä ja heti seuraavana päivänä se taas heilahti mihin sattui.

Kysyin lääkäriltä, miten nyt edettäisiin. Pojalle määrättiin antibiootti jatkuvaksi vielä suun kautta ja Marevan annostus seuraavaa viikkoa silmällä pitäen. Kysyin, pitäisikö Klexane-pistoksia nyt antaa, kun verenohennus ei ollut missään kohtaa hoitotasolla, mutta lääkäri oli sitä mieltä, että nyt pelataan vain Marevanin kanssa ja INR kontrolloidaan viikon päästä.

Ensinnäkin vaikken ns. mistään mitään tiennyt, Marevanin annos kuulosti mielestäni kovin pieneltä ja viikko seuraavaan kontrolliin liian pitkältä ajalta. Lääkäri totesi vain, että voisinhan minä omassa terveyskeskuksessa käydä välissä ottamassa INR-arvon jos asia minua huolettaa. Toisekseen minusta tuntui erikoiselta, ettei viikon suonensisäinen antibiootti ollut tehonnut tulehdukseen ja samaa antibioottia jatkettiin vielä suun kautta. Poika uloskirjattiin osastolta mutta mieltäni jäi asiat kaihertamaan.

Tiesin, että se lääkäri, joka oli Pojan alunperin lähetänyt Helsinkiin vastasyntyneenä ja jonka vastaanotolla olimme kerran käyneet kontrollissa oli töissä sinä päivänä ja halusin käydä pikaisesti hänelle näyttämässä Poikaa, miten hän oli kasvanut ja kuinka hyvävointinen hän oli. Lääkäri tiesi suurin piirtein missä Pojan kanssa mentiin, koska olin jo aikaisemmin kysynyt hoitajan kautta hänen mielipidettään tuohon Klexane-asiaan.

Odottelimme hetken lastenpoliklinikalla ja kun lääkärillä oli ruokatauko, hän tuli ilahtuneena meitä katsomaan. Tiedusteltuaan sen hetken tilanteesta hän hieman huolestui. Ensinnäkin siitä, että tulehdusarvo edelleen roikkui ylhäällä eikä sen syytä oltu sen enempää tutkittu ja myös siitä, että INR-arvo kontrolloitaisiin vasta viikon päästä, vaikka se ei missään vaiheessa ollut pysynyt hoitotasolla ja ettei Klexane-pistoksia oltu päätetty antaa. Hän sanoi olevansa hieman hankalassa välikädessä, koska ei ollut Pojan hoitava lääkäri, mutta lopulta kysyin minulta lupaa, saisiko hieman selvittää asioita. Annoin luvan mielelläni, koska itsekään en ollut täysin vakuuttunut hoitopäätöksistä.

Mustelmia

INR-arvo heitteli edelleen ja McDonald -talon keikka läheni loppuaan. Minulle oli luvattu paikka vain maanantaihin asti, mutta toivoin, että huoneita vapautuisi niin, että saisimme jatkaa oleilua Talossa. Olihan minulla tiedossa seuraavakin yöpymispaikka, mutta koska Pojan kanssa piti sairaalassa käydä aamuin illoin, tästä läheltä se oli paljon helpompi hoitaa. Muutenkin jouduin sairaalakäyntiä varten joka aamu herättämään Pojan ja illalla taas pitämään hereillä, kun yöunet kutsuivat jo kahdeksan aikaan. Jos matka pitenisi kovasti, aikataulutus olisi taas vähän haastavampaa. Mutta en missään nimessä valittanut, oli se niin hieno asia saada olla Pojan kanssa vapaasti.

Mies ja Tyttö lähtivät jälleen kotiin ja sovimme vierailusta taas muutaman päivän päähän jos nyt kävisi niin, ettemme vieläkään pääsisi kotiin. Toivoin kyllä hartaasti, että lääkkeen oikea annostus löytyisi, Pojan reidet olivat jo aivan täynnä sinisiä mustelmia Klexane-piikityksestä ja hän tiesi jo housuja riisuttaessa, että kohta taas pistettäisiin. Se on hirveä tunne, kun ei pysty tekemään mitään toisen puolesta vaikka mieluusti itse ottaisi vaikka kymmenen kertaa piikin jos siitä olisi apua Pojalle eikä häntä tarvitsisi pistää.

Lomalla viimeinkin..

Kotiinlähdön mahdollisuuden peruuntuminen sai ajan matelemaan. Tiesin, ettei ainakaan muutamaan päivään ollut kotiin asiaa ja se tuntuikin jotenkin kovin kaukaiselta ajatukselta. Vaikkei mitään viitteitä siitä ollut, järjenvastaisesti pelkäsin, että pitkittynyt sairaalassaolo toisi mukanaan jotain muita takapakkeja, vaikka eihän se sairaala mikään paha paikka ollut.

Seuraavana aamuna kyselin, miten yö oli sujunut ilman nenämahaletkua. Ja olihan se sujunut. Poika ei ollut suostunut syömään maitoa tuttipullosta herätessään, mutta ei kai ollut lopulta ollut kovin nälkäinenkään, koska oli nukahtanut sopuisasti uudelleen muutaman kerran herättyään. Toisaalta, en uskonutkaan että nälkä olisi yllättänyt muutoin kuin tottumuksesta, koska edellisenä päivänä kun nenämahaletku oli otettu pois, Pojan nestekiintiö oli täynnä jo ennen iltaseitsemää. Tähän asti se oli jäänyt joka vuorokaudelta hieman vajaaksi, vaikka yölläkin maitoa oli vielä valutettu. Ja huomasihan sen siitä, miten innolla Poika oli päivällä vedellyt päärynäsosetta, että kyllä se letku siellä kurkussa taisi kuitenkin sen verran ärsyttää, ettei se syöminenkään sen kanssa sujunut aivan tavanomaisesti.

Oli myös muita hyviä uutisia. Lääkäri tuli puhumaan kanssani ja ehdotti, että ottaisin Pojan mukaani "kotilomille". Mitään muuta syytä sairaalassaoloon kun ei enää ollut kuin Marevan -annostuksen kohdalleen saaminen ja siihen liittyvät verikokeet ja Klexane -pistokset. Pistoksia annettiin niin kauan aamuin illoin, kunnes INR-arvo olisi kohdallaan. Pistosten tarkoitus oli ohentaa verta lyhytaikaisesti, kunnes oikea lääkitys olisi kunnossa.

Tartuin riemuissani tarjoukseen ja olin iloinen, että minulla edelleen oli paikka noin kilometrin päässä, McDonald -talossa. Tarjoukseen kun sisältyi ehto. Pojan piti aamu- ja iltakahdeksalta käydä osastolla kokeissa ja pistoksilla. Tämä oli helppoa kun saimme majailla niin lähellä. Lähes saman tien pakkasin Pojan mukaani sairaalavaatteissaan ja lähdimme kotilomailemaan. En olisi voinut olla paremmalla tuulella.