Mustelmia

INR-arvo heitteli edelleen ja McDonald -talon keikka läheni loppuaan. Minulle oli luvattu paikka vain maanantaihin asti, mutta toivoin, että huoneita vapautuisi niin, että saisimme jatkaa oleilua Talossa. Olihan minulla tiedossa seuraavakin yöpymispaikka, mutta koska Pojan kanssa piti sairaalassa käydä aamuin illoin, tästä läheltä se oli paljon helpompi hoitaa. Muutenkin jouduin sairaalakäyntiä varten joka aamu herättämään Pojan ja illalla taas pitämään hereillä, kun yöunet kutsuivat jo kahdeksan aikaan. Jos matka pitenisi kovasti, aikataulutus olisi taas vähän haastavampaa. Mutta en missään nimessä valittanut, oli se niin hieno asia saada olla Pojan kanssa vapaasti.

Mies ja Tyttö lähtivät jälleen kotiin ja sovimme vierailusta taas muutaman päivän päähän jos nyt kävisi niin, ettemme vieläkään pääsisi kotiin. Toivoin kyllä hartaasti, että lääkkeen oikea annostus löytyisi, Pojan reidet olivat jo aivan täynnä sinisiä mustelmia Klexane-piikityksestä ja hän tiesi jo housuja riisuttaessa, että kohta taas pistettäisiin. Se on hirveä tunne, kun ei pysty tekemään mitään toisen puolesta vaikka mieluusti itse ottaisi vaikka kymmenen kertaa piikin jos siitä olisi apua Pojalle eikä häntä tarvitsisi pistää.

Perhe koossa

Oli hieno tunne saada Poika sairaalasta mukaan, vaikkei vielä ihan kotiin asti. Onneksi McDonald -talossa pystyi olemaan lähes kuin kotona. Ja "kotiloma" tuntui todella lomalta tiiviin sairaalajakson jälkeen. Talossa Pojan kanssa pystyi elämään lähes normaalisti ja oli ihanaa illalla mennä nukkumaan tuhisevan pienokaisen viereen eikä miettiä, miten osastolla meni ja nukkuiko Poika vai heräilikö itkemään.

Sairaalassa oleminen oli rajoittunut tiukasti sängyn ympärille ja Poikakin alkoi voimistuessaan käydä hieman levottomaksi, kun ainoa vaihtoehto sängylle oli minun sylini. Nyt pääsi taas katselemaan vähän isompia nurkkia ja vaihtamaan paikkaa kun edellinen huone kävi tylsäksi.

Mikä parasta, myös Mies ja Tyttö olivat tulossa taas käymään. Saisimme pari päivää viettää koko perhe yhdessä aikaa. Yritin väliaikoina työntää pois melestäni sen, miten kova ikävä minulla oli Tyttöä, kun en nähnyt häntä aina muutamaan päivään. Onneksi heidän oli mahdollista tulla välillä käymään. Vierailut pidettiin kuitenkin kohtuullisen lyhyinä, koska Tyttö ei ollut kovin hyvä nukkumaan, ja vieraassa paikassa, kaikki samassa huoneessa nukkumisesta ei oikein tahtonut tulla mitään.

Samaan syssyyn ilmoittivat Pojan kummit toiselta puolelta Suomea tulevansa myös Helsinkiin johonkin messuille ja samalla meitä tapaamaan. Iloksemme voimme kertoa, että he näkisivät myös kummipoikansa kunnolla, koska olimme koko perhe koolla samassa paikassa. Tällaiset pienet asiat piristivät mieltä kyllä kummasti ja auttoivat jaksamaan sairaalassa ravaamista vaikka vähän pitempäänkin.

Lomalla viimeinkin..

Kotiinlähdön mahdollisuuden peruuntuminen sai ajan matelemaan. Tiesin, ettei ainakaan muutamaan päivään ollut kotiin asiaa ja se tuntuikin jotenkin kovin kaukaiselta ajatukselta. Vaikkei mitään viitteitä siitä ollut, järjenvastaisesti pelkäsin, että pitkittynyt sairaalassaolo toisi mukanaan jotain muita takapakkeja, vaikka eihän se sairaala mikään paha paikka ollut.

Seuraavana aamuna kyselin, miten yö oli sujunut ilman nenämahaletkua. Ja olihan se sujunut. Poika ei ollut suostunut syömään maitoa tuttipullosta herätessään, mutta ei kai ollut lopulta ollut kovin nälkäinenkään, koska oli nukahtanut sopuisasti uudelleen muutaman kerran herättyään. Toisaalta, en uskonutkaan että nälkä olisi yllättänyt muutoin kuin tottumuksesta, koska edellisenä päivänä kun nenämahaletku oli otettu pois, Pojan nestekiintiö oli täynnä jo ennen iltaseitsemää. Tähän asti se oli jäänyt joka vuorokaudelta hieman vajaaksi, vaikka yölläkin maitoa oli vielä valutettu. Ja huomasihan sen siitä, miten innolla Poika oli päivällä vedellyt päärynäsosetta, että kyllä se letku siellä kurkussa taisi kuitenkin sen verran ärsyttää, ettei se syöminenkään sen kanssa sujunut aivan tavanomaisesti.

Oli myös muita hyviä uutisia. Lääkäri tuli puhumaan kanssani ja ehdotti, että ottaisin Pojan mukaani "kotilomille". Mitään muuta syytä sairaalassaoloon kun ei enää ollut kuin Marevan -annostuksen kohdalleen saaminen ja siihen liittyvät verikokeet ja Klexane -pistokset. Pistoksia annettiin niin kauan aamuin illoin, kunnes INR-arvo olisi kohdallaan. Pistosten tarkoitus oli ohentaa verta lyhytaikaisesti, kunnes oikea lääkitys olisi kunnossa.

Tartuin riemuissani tarjoukseen ja olin iloinen, että minulla edelleen oli paikka noin kilometrin päässä, McDonald -talossa. Tarjoukseen kun sisältyi ehto. Pojan piti aamu- ja iltakahdeksalta käydä osastolla kokeissa ja pistoksilla. Tämä oli helppoa kun saimme majailla niin lähellä. Lähes saman tien pakkasin Pojan mukaani sairaalavaatteissaan ja lähdimme kotilomailemaan. En olisi voinut olla paremmalla tuulella.