Oli hieno tunne saada Poika sairaalasta mukaan, vaikkei vielä ihan kotiin asti. Onneksi McDonald -talossa pystyi olemaan lähes kuin kotona. Ja "kotiloma" tuntui todella lomalta tiiviin sairaalajakson jälkeen. Talossa Pojan kanssa pystyi elämään lähes normaalisti ja oli ihanaa illalla mennä nukkumaan tuhisevan pienokaisen viereen eikä miettiä, miten osastolla meni ja nukkuiko Poika vai heräilikö itkemään.
Sairaalassa oleminen oli rajoittunut tiukasti sängyn ympärille ja Poikakin alkoi voimistuessaan käydä hieman levottomaksi, kun ainoa vaihtoehto sängylle oli minun sylini. Nyt pääsi taas katselemaan vähän isompia nurkkia ja vaihtamaan paikkaa kun edellinen huone kävi tylsäksi.
Mikä parasta, myös Mies ja Tyttö olivat tulossa taas käymään. Saisimme pari päivää viettää koko perhe yhdessä aikaa. Yritin väliaikoina työntää pois melestäni sen, miten kova ikävä minulla oli Tyttöä, kun en nähnyt häntä aina muutamaan päivään. Onneksi heidän oli mahdollista tulla välillä käymään. Vierailut pidettiin kuitenkin kohtuullisen lyhyinä, koska Tyttö ei ollut kovin hyvä nukkumaan, ja vieraassa paikassa, kaikki samassa huoneessa nukkumisesta ei oikein tahtonut tulla mitään.
Samaan syssyyn ilmoittivat Pojan kummit toiselta puolelta Suomea tulevansa myös Helsinkiin johonkin messuille ja samalla meitä tapaamaan. Iloksemme voimme kertoa, että he näkisivät myös kummipoikansa kunnolla, koska olimme koko perhe koolla samassa paikassa. Tällaiset pienet asiat piristivät mieltä kyllä kummasti ja auttoivat jaksamaan sairaalassa ravaamista vaikka vähän pitempäänkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti