Oli ihanaa olla taas kotona. Kauan odotettu ja pelätty leikkaus oli nyt ohi ja siitä oli selvitty ilman suurempia huolia. Jos kaikki sujuisi hyvin, seuraava visiitti Helsinkiin näissä merkeissä olisi aikaisintaan parin vuoden päästä. Pojasta ei olisi uskonut, että hän oli juuri käynyt läpi sydänleikkauksen. Lapset ovat siitä ihania, että he eivät osaa turhaan pelätä liikkumista haavansa kanssa ja osaksi sen takia varmasti toipuvat nopeammin kuin samassa tilanteessa olevat aikuiset. Kun se ei satu, ei sitä enää varota.
Kotiin päästyämme Pojalla oli hieman lämpöä, muttei hän kuitenkaan muuten vaikuttanut erityisen huonovointiselta. Seuraavana päivänä menimme ennalta määrättyihin verikokeisiin omaan sairaalaamme, ja tulosten tultua soitin Helsinkiin sydänosastolle Marevan-annoksen määräämistä varten. Samalla mainitsin edellisen illan lämmönnoususta sekä tuloksissa näkyneestä tulehdusarvojen lievästä kohoamisesta. Lääkäri kehotti meitä lähtemään päivystykseen ja sanoi, että Poika luultavasti otettaisiin osatolle, jossa aloitettaisiin suonensisäinen antibiootti ja seurattaisiin tuhlehdusarvoja. Hän lupasi soittaa etukäteen sairaalaan tulostamme.
Ilo kotiutumisesta jäi siis lyhytaikaiseksi, mutta onneksi nyt olimme kuitenkin paljon lähempänä kotia, jos Poika joutuisi sairaalaan jäämään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti