Pojan leikkaushaava ei suostunut parantumaan. Poika ei aristanut aluetta eikä haava ei näyttänyt tulehtuneelta, mutta alaosan reunat eivät myöskään ottaneet toisiinsa kiinni, vaan haava repsotti tikkien välistä edelleen. Kirurgi kutsuttiin paikalle katsomaan haavaa ja päättämään, miten asiassa edettäisiin.
Aikansa haavaa tarkasteltuaan kirurgi päätti, että haava pitäisi avata ja reunat puhdistaa, muuten haava ei lähtisi paranemaan. Samalla katsottaisiin näkyisikö haavassa jotain tulehduksen merkkejä. Mikäli jotain erikoista olisi, pitäisi myös rintalasta avata uudelleen ja mahdolliset tulehdusalueet putsata ja huuhdella. Poika pitäisi siis viedä leikkaussaliin ja nukuttaa.
Tämä reissu olikin tähän asti sujunut aivan liian mallikkaasti.
Poika oli juuri syönyt ja kirurgi määräsi, että Pojan vatsalaukku oli tyhjennettävä leikkausta varten. Samassa lausessa hän kuitenkin mainitsi, että leikkaussaliin lähdettäisiin joskus muutaman tunnin päästä. Kirurgin poistuttua, varmistelin vielä hoitajalta, että pitikö maha nyt tyhjentää vai ei. Maitohan oli kohtuulisen nopeasti sulavaa tavaraa ja jos leikkaus oli vasta myöhemmin, miksi vatsalaukku piti nyt tyhjentää. Hoitaja oli yhtä hämillään asiasta kuin minä. Hän kävi vielä varmistassa muilta paikalla olleilta, miten he olivat asian ymmärtäneet ja lopputulos oli, että vatsa tyhjennettäisiin.
Niin pieni asia kun se oli, kyllä minua harmitti, että toisen "vaivalla" syömät maidot vedettiin nenämahaletkun kautta ruiskulla ulos. Poikaa tapahtuma ei taaskaan tuntunut vaivaavan, mutta ei se mitenkään mielekästä katseltavaa ollut.
Kävipä vielä niinkin, että se neljä tuntia kului, eikä leikkaussaliin viemisestä ollut merkkiäkään. Hoitaja kävi tarkastamassa aikataulua ja sanoi, että noin tunnin kuluttua Poika vietäisiin saliin. Yritin viihdyttää Poikaa, joka luonnollisesti alkoi olemaan nälkäinen ja ärtynyt. Tunnin kuluttua kysyin taas asiasta, ja aikataulu oli jälleen siirtynyt. Tässä vaiheessa minua alkoi todella harmittaa, että ne vähäisetkin maidot oli silloin aikaisemmin imetty takaisin, vaikka eihän ne enää tässä kohtaa olisi muutenkaan paljon lämmittäneet. Lopulta, noin neljä tuntia suunniteltua aikaa myöhemmin Poika lopulta kärrättiin operaatioon. Ymmärränhän minä, ettei Pojan tilanne ollut mitenkään niin akuutti, että saliin olisi pitänyt päästä siltä seisomalta ja varmasti sille oli syynsä, että odotus venyi, mutta harmitti se silti. Ja väsytti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti