Harmia haavasta

Pojan leikkaushaava ei suostunut parantumaan. Poika ei aristanut aluetta eikä haava ei näyttänyt tulehtuneelta, mutta alaosan reunat eivät myöskään ottaneet toisiinsa kiinni, vaan haava repsotti tikkien välistä edelleen. Kirurgi kutsuttiin paikalle katsomaan haavaa ja päättämään, miten asiassa edettäisiin.

Aikansa haavaa tarkasteltuaan kirurgi päätti, että haava pitäisi avata ja reunat puhdistaa, muuten haava ei lähtisi paranemaan. Samalla katsottaisiin näkyisikö haavassa jotain tulehduksen merkkejä. Mikäli jotain erikoista olisi, pitäisi myös rintalasta avata uudelleen  ja mahdolliset tulehdusalueet putsata ja huuhdella. Poika pitäisi siis viedä leikkaussaliin ja nukuttaa.

Tämä reissu olikin tähän asti sujunut aivan liian mallikkaasti.

Poika oli juuri syönyt ja kirurgi määräsi, että Pojan vatsalaukku oli tyhjennettävä leikkausta varten. Samassa lausessa hän kuitenkin mainitsi, että leikkaussaliin lähdettäisiin joskus muutaman tunnin päästä. Kirurgin poistuttua, varmistelin vielä hoitajalta, että pitikö maha nyt tyhjentää vai ei. Maitohan oli kohtuulisen nopeasti sulavaa tavaraa ja jos leikkaus oli vasta myöhemmin, miksi vatsalaukku piti nyt tyhjentää. Hoitaja oli yhtä hämillään asiasta kuin minä. Hän kävi vielä varmistassa muilta paikalla olleilta, miten he olivat asian ymmärtäneet ja lopputulos oli, että vatsa tyhjennettäisiin.

Niin pieni asia kun se oli, kyllä minua harmitti, että toisen "vaivalla" syömät maidot vedettiin nenämahaletkun kautta ruiskulla ulos. Poikaa tapahtuma ei taaskaan tuntunut vaivaavan, mutta ei se mitenkään mielekästä katseltavaa ollut.

Kävipä vielä niinkin, että se neljä tuntia kului, eikä leikkaussaliin viemisestä ollut merkkiäkään. Hoitaja kävi tarkastamassa aikataulua ja sanoi, että noin tunnin kuluttua Poika vietäisiin saliin. Yritin viihdyttää Poikaa, joka luonnollisesti alkoi olemaan nälkäinen ja ärtynyt. Tunnin kuluttua kysyin taas asiasta, ja aikataulu oli jälleen siirtynyt. Tässä vaiheessa minua alkoi todella harmittaa, että ne vähäisetkin maidot oli silloin aikaisemmin imetty takaisin, vaikka eihän ne enää tässä kohtaa olisi muutenkaan paljon lämmittäneet. Lopulta, noin neljä tuntia suunniteltua aikaa myöhemmin Poika lopulta kärrättiin operaatioon. Ymmärränhän minä, ettei Pojan tilanne ollut mitenkään niin akuutti, että saliin olisi pitänyt päästä siltä seisomalta ja varmasti sille oli syynsä, että odotus venyi, mutta harmitti se silti. Ja väsytti.

Suursyömäri

Poika ei edelleenkään suostunut syömään maitoa tuttipullosta, vaan maito piti valuttaa nenämahaletkua pitkin. Onneksi hän söi jo jossain määrin soseitakin, mutta maito edelleen oli pääravinto. Kysyin, josko voisin jo koittaa imetystä kun Poika oli niin hyvävointinen ja hoitaja antoi luvan, kunhan vain katsoisin, ettei Poika rasitu liikaa ja tekisin syöttöpunnituksen, eli Poika punnittaisiin ennen ja jälkeen ruokailun, jotta nähtäisiin paljonko maitoa oli mennyt. Pojan syömistä määristä kun pidettiin päivittäin kirjaa ja joka päivälle oli tietty tavoite, kuinka paljon ruokaa piti mennä. Näin kahdeksan kuukauden iässä ei ruoan määrät olleet onneksi enää niin tarkkoja kuin aivan vastasyntyneenä, ja varsinkin kun Pojasta näki että ruoka on kyllä maistunut.

Hoitaja auttoi ensimmäisen punnituksen tekemisessä, kun piuhoja ja letkuja oli niin paljon, että Pojan nostaminen vaa'alle vaati melkoista taiturointia. Paino merkittiin vihkoon ja hoitaja sanoi, että tulisi jonkin ajan päästä katsomaan miten sujuu. Poika söi tottuneesti ilman suurempia ponnisteluita ja oli valmis noin kymmenen minuutin kuluttua. Hoitaja tuli takaisin, ja taas Poika nostettiin vaa'alle. Katselin huvittuneena hoitajan ilmettä, kun hän pariin kertaan tarkasti lukeman ja pohti ääneen, voiko tulos pitää paikkaansa. Punnituksen mukaan Poika oli siinä lyhyessä ajassa syönyt maitoa noin 110 ml. Sanoin, että kyllähän se oikein on.

Olin iloinen, että imetys onnistui edelleen ja maitoja ei tarvinnut päivällä valuttaa enää nenämahaletkun kautta. Letkusta ei silti päästy eroon, koska Poika edelleen söi myös öisin ja minä en voinut silloin olla paikalla hanoineni. Yksi askel lähemmäs "normaaliutta" oli kuitenkin taas otettu.

Osastokamaa

Pojan toipuminen ylitti kaikki odotuksemme, koska muistissa oli edellisen kerran viisi teho-osastoviikkoa, emmekä meinanneet uskoa korviamme kun kuulimme, että Poika pääsisi jo toisena postoperatiivisena päivänä sydänosastolle.

Sovimme, että Mies lähtisi kotiin Tytön luo ja he tulisivat sitten parin päivän päästä Helsinkiin. Emme olleet saaneet McDonald -talosta paikkaa joten yövyimme edelleen ystäviemme luona. Miehen lähdettyä, siirtyisin toisen ystäväperheen nurkkiin.

Menimme ennen Miehen lähtöä vielä yhdessä osastolle katsomaan, miten Poika voi. Edelliseen päivään verrattuna Pojan vointi oli taas ottanut aimo harppauksen eteenpäin. Happiviikset oli vielä nenällä, mutta siellä hän sängyssä killitteli ja tutki johtoja. Saimme tervetuliaisiksi jopa pienen hymyn. Nenämahaletku oli laitettu paikalleen, koska vaikka teho-osastolla Poika oli puoliunisena suostunut syömään maitonsa tuttipullosta, nyt täysin hereillä ollessa se ei ollut enää hänelle kelvannut. Sitä olin vähän pelännytkin. Pääasia tietysti oli, että ravintoa saatiin menemään, mutta ajatus nenämahaletkusta tuntui inhottavalta. Imettää ei vielä voinut, Pojan piti ensin toipua kunnolla.

Edellinen päivä

En muista tuosta esitutkimuspäivästä paljoakaan. Poika mitattiin ja punnittiin ja otettiin verikokeita ja keuhkokuvat. Korvat tarkastettiin mahdollisten tulehdusten vuoksi ja sydän tietenkin ultrattiin. Saturaatiot tarkastettiin ja raajapaineet katsottiin myös. Meidän kanssamme kävi keskustelemassa niin anestesialääkäri, kardiologi kuin kirurgikin. Kysymyksiä emme osanneet kysyä, ja siihen tärkeimpään ei taaskaan kukaan olisi osannut edes vastata.

Ultrassa näkyi pientä aortan ahtaumaa ja kardiologi ajatteli, että sitä luultavasti korjattaisiin samalla. Kirurgi ei kuitenkaan ollut samaa mieltä, koska ahtauma oli eri kohdassa kuin mitä oli tarkoitus sillä kertaa operoida. Kontrolleissa lääkäri oli puhunut läppävuodosta ja ohimennen maininnut, että sille ehkä jotain tehtäisiin sitten leikkauksessa, mutta ainakaan esitutkimuksissa siitä ei mainittu mitään.

Päivä oli pitkä ja raskas meille kaikille. Poika ei ehtinyt kunnolla nukkumaan eikä sille oikein ollut paikkaakaan. Omaistenhuoneen sohvalla onnistuimme saamaan hänet hetkeksi unten maille, vaikka vilinä oli melkoista. Illalla kuuden jälkeen pääsimme lähtemään majapaikkaan. Ohjeena oli, että kello neljän jälkeen yöllä Pojalle ei enää saisi antaa maitoa. Ajattelin, että aamusta tulisi pitkä, koska Poika usein aamuyöstä söi useamman kerran. Lähtö lastenklinikalle olisi jo kuitenkin kuudelta, joten eiköhän se aamu siinä menisi.

Rauhoituimme viettämään viimeistä iltaa ennen leikkausta ystäviemme kanssa. En olisi malttanut mennä nukkumaan, koska tiesin, että aamulla joutuisimme luovuttamaan Pojan operaatioon. Poika nukkui koko yön välissämme vuodesohvalla. Me vanhemmat taas emme tainneet nukkua silmäystäkään.

Poika porskuttaa

Sillä välin kun minä murehdin vain yhtä asiaa, Poika porskutti eteenpäin. Vakava sydänvika ei häntä hidastanut ja hän eleli kuin kuka tahansa vauva. Maitoa olin antanut vielä aamulla ja illalla tuttipullosta, jotta siitä syöminen sujuisi sitten tarvittaessa, mutta havahduin jossain kohtaa, ettei Poika itseasiassa ollut suostunut syömään pullosta enää tippaakaan pariin viikkoon. Niinpä lopetin puolisen vuotta kestäneen maidon pumppauksen ja siitä eteenpäin Poika joi maitoa suoraan hanasta vaan.

Ensimmäiset hampaat ilmestyivät noin viiden kuukauden ikäisenä, eikä niiden tulo tuntunut Poikaa juuri haittaavan. Yöt olivat muutenkin repaleisia, mutta siihen olin tottunut jo Tytön kanssa, joten se tuntui ihan normaalilta.

Soseita aloiteltiin myös siinä viiden kuukauden iässä ja syöminen lähti käyntiin ihan hyvin. Isoja määriä ei tietenkään heti mennyt, mutta nieleminen sujui melko helposti, Poika ei paljoa kyökkinyt. Olin yleisestikin syömisen onnistumisesta onnellinen, koska lähtökohtahan oli ollut se, että Poika tuskin itse jaksaisi maitoa imeä ja muutenkin ruokailu olisi voinut olla todella hankalaa. Monet HLHS-vauvat myös oksentelevat paljon, mutta Poika ei juurikaan ollut nenämahaletkusta pääsemisen jälkeen oksennellut. Ihan tavallista puklaamista tietysti esiintyi.

Poika oppi jopa istumaan ilman tukea noin puolen vuoden ikäisenä. Ihan ns. normaalissa aikataulussahan tuo eteni, mutta jokainen kehitysaskel Pojan kohdalla tuntui yhtä ihmeelliseltä, kuin ensimmäisenkin lapsen kanssa, koska niitä askelia ei todellakaan pitänyt itsestäänselvyytenä.

Kutsu käy

Alun hankaluuksista huolimatta ja vastoin kaikkia odotuksia Poika kehittyi ikätasonsa mukaisesti joka osa-alueella. Pään kääntyminen alkoi nopeasti kotiin päästyämme sujua molempiin suuntiin, eikä muitakaan motorisia ongelmia ilmennyt. Lihakset olivat vähän pehmeämmät kuin tavallisesti, mutta kaiken kaikkiaan Poika saavutti etappeja kehityksessä lähes samaa vauhtia kuin isosiskonsa pari vuotta aikaisemmin.

Painon kehitys oli huikeaa. Pojan paino oli jopa +-käyrällä. Maito maistui, ja tuttipulloa käytettiin enää silloin tällöin ja lähinnä siksi, että pullosta syöminen onnistuisi myös silloin, kun imetys ei olisi mahdollista.

Koska Pojan vointi oli niin hyvä, tuntui epätodelliselta, että kohta pitäisi palata Helsinkiin ja valmistautua seuraavaan leikkaukseen. Miksi näin hyvävointista lasta pitäisi vielä korjata? No, tiesinhän minä miksi, mutta hullulta se silti tuntui.

Kontrolleissa kahteen kammioon paluusta ei oltu puhuttu ja koko ajan todennäköisemmältä näytti yksikammiolinjan jatkuminen. Vasen kammio näytti jääneen kasvussa jälkeen entisestään oikeaan verrattuna. Helsingissä se lopullinen päätös kuitenkin tehtäisiin.

Sitten se kirje tuli. Poika kutsuttiin katetrointitutkimukseen, jolla selvitettäisiin sydämen tila ja päätettäisiin seuraavasta askeleesta. Syyskuussa palaisimme siis Helsinkiin. Heti kohta kirjeen saapumisen jälkeen jonohoitaja soitti, että Pojalle voitaisiinkin tehdä sydämen katetroinnin sijaan CT-angio, jolla samoja asioita pystytään tutkimaan pelkästään kuvaamalla. Tämä tietysti oli helpotus, koska katetroinnissakin on aina omat riskinsä.

Nyt sydänviasta tuli taas todellisempaa ja ajatukset väkisinkin suuntautuivat seuraavaan leikkaukseen ja siihen, miten Poika siitä selviäisi.

Hyvältä näyttää

Taas oli kontrollin aika ja matkustimme reilun tunnin päähän yliopistolliseen sairaalaan. Tällä kertaa lääkärinä oli sama naislääkäri, joka oli meidät alun perin lähettänyt kiireellä Helsinkiin. Häkellyin lämpimästä vastaanotosta ja siitä, että lääkäri muisti meidät hyvin ja kertoi välillä aina tiedustelleensa Helsingin suunnasta, mitä Pojalle kuului. Hän myös pahoitteli sitä, että oli sanonut, että aortan ahtauma korjataan ja se on sitten siinä, kun vika sitten paljastuikin paljon vakavammaksi. Itse en muistanut tilannetta aivan noin, enkä ainakaan syyttänyt lääkäriä "väärästä diagnoosista", koska eihän todellista tilannetta tiedetty edes heti ensimmäisen leikkauksen jälkeen.

Lääkäri myös puhui Helsingin kirurgien ja kardiologien tiimistä lämpimään sävyyn ja sanoi, etteivät vanhemmat varmasti osaa edes ajatella, miten paljon järjen lisäksi siellä ajatellaan asioita myös sydämellä ja että jokainen lapsi on myös heille yksilö ja päätökset ovat vaikeita. Vaikka suurin piirtein kaikki tähän asti tapaamani lääkärit olivat olleet mukavia ja asiantuntevia, sain tästä keskustelusta aivan uuden näkökulman koko sydänkirurgiaan. Helposti kun sitä ajattelee, että lapset ovat lääkäreille vain potilaita toisen perään, eikä heitä välttämättä sen enempää mietitä yksilöinä.

Seuraavaksi lääkäri kysyi, että mitä kaikkea Poika nyt sitten söi. Mielessäni ihmetellen mietin, että mitä tuollaisen kolmekuukautisen vauvan sitten kuuluisi syödä. Ei kai vielä oletettu, että soseita pitäisi maistella. Hoitaja auttoi minut alkuun: "niin että rintamaitoa ja..?". Vastasin, että aivan. Rintamaitoa. Sitten vasta tajusin kysymyksen sisällön. Syöminenhän monelle sydänvikaiselle lapselle on ongelmallista ja meillekin Helsingissä kerrottiin, että monesti pitää esimerkiksi vahvistaa maitoa ravintolisillä tai korvikkeella. En vain osannut ajatella sitä, koska Poika oli hienosti pärjännyt koko ajan ihan omalla rintamaidollani. Eikä nenämahaletkun poistonkaan jälkeen ollut ollut mitään ongelmia syömisessä. Välillä Poika pulautteli, mutta mielestäni ihan normaalin vauvan tapaan. Lääkäri oli aidosti hämmästynyt. Ensinnäkin siitä, että miten olin saanut maidontulon jatkumaan koko sairaalassaoloajan ja siitä, että Poika jaksoi niin hyvin syödä, ettei mitään lisiä ravintoon tarvittu. Hän todella sanoi arvostavansa vaivannäköäni. Tästä tuli minulle todella hyvä mieli, sillä vaikka moni oli "suoritustani" kehunut ja itsekin välillä mietin, oliko ainaisessa pumppaamisessa mitään järkeä, kova työ oli kannattanut ja joku muukin kuin minä, oli sitä mieltä.

Pojan tilanne oli edelleen yhtä hyvä, kuin miltä se ulospäin näyttikin. Sydän toimi niin kuin oli tarkoitus ja saturaatiokin näytti 84:ä. Ultraäänessä näkyi, että shuntti oli hyvin auki eikä mitään muutakaan hälyyttävää näkynyt. Paino nousi hyvin ja lääkäri sanoikin, että nyt voisi maitojen seuraamista hieman höllentää. Siihen asti olin merkannut joka päivältä maitomäärät, että ne pysyivät kutakuinkin tavoitteessa. Nyt lääkäri sanoi, että voisi seuraamista harventaa ensin joka toiseen päivään ja sitten joka kolmanteen, oman mielenrauhan mukaan. Kerran viikossa vaikka riittäisi, koska kyllä sitä sitten muutenkin huomaisi, jos syömisessä jotain erikoista ilmenisi.

Lähdin erityisen hyvillä mielin ajelemaan kotiin kontrollin jälkeen. Pojan kunto oli tilanteeseen nähden hyvä ja käynnistä jäi sellainen tunne, että joku oikeasti välittää Pojasta ihan yksilöinä (ja meistä perheenä), eikä vain yhtenä sydänpotilaana muiden joukossa.

Nenämahapeikko

Nenämahaletku oli vaihdettu ennen kotiinlähtöämme ja sen vaihtoväli oli kolmisen viikkoa. Vaikka kontrollin aikoihin maitoa meni vielä jonkin verran nenämahaletkuun, viikon päästä tilanne olikin jo aivan toinen. Poika söi lähes kaikki maidot itse. Olimme alkaneet kallistua siihen suuntaan, että voitaisiin kokeilla olla ilman nenämahaletkua kokonaan. Nyt piti vain opetella antamaan lääkkeet suoraan suuhun letkun sijaan. Nenämahaletkuun lääkkeet oli niin helppo truutata ruiskulla vaikka Pojan nukkuessakin. Olin kyllä muutamaan kertaan koittanut lääkettä antaa suunkin kautta ja se sujui vaihtelevalla menestyksellä. Piti vain löytää oikea kohta poskesta, ettei lääke tullut takaisin tai valunut suoraan kurkkuun niin, että se aiheutti oksennusrefleksin.

Kun olisi ollut aika vaihtaa letku, päätin vielä soittaa Helsinkiin sydänosastolle, voisimmeko jättää uuden letkun kokonaan laittamatta. Hoitaja kyseli, syökö Poika tarpeeksi maitoa itse ja saammeko lääkkeet annettua hyvin myös suun kautta. Jos nämä asiat olisivat kunnossa, voisi nenämahaletkun huoletta jättää kokonaan pois. Ja mikäli ongelmia syömisessä ilmenisi, saisihan sen sitten helposti myös laitettua takaisin. Itsestäänselvyyksiltähän nämä asiat kuulostivat kun joku asiantunteva ne ääneen sanoi, mutta halusin saada luvan joltain viisaammalta, etten tekisi mitään hölmöä omin päin. Ennen puhelun loppua hoitaja vielä muistutti, että ei kannattaisi ihan heti ruokailun jälkeen vetäistä letkua ulos, koska paluupostin todennäköisyys olisi suuri.

Niinpä minä sitten sopivan hetken koittaessa vedin nenämahaletkun pois Pojan nenästä. Letku oli värjäytynyt lääkkeestä keltaiseksi sisäpuolelta ja ulkopuolelle oli kuivunut limaa klönteiksi, ei varmaankaan kovin mukava yhdistelmä nenänielussa. Niin pieni asia ja se tuntui taas suurelta harppaukselta eteenpäin. Pari päivää uskaltaisi helposti seurata, mihin suuntaan syöminen kehittyisi, koska Poika oli koko ajan letkunkin kanssa ollut hyvä syömään. Ja nyt se nenämahaletkun rötjäke, joka oli uhannut kulkea mukanamme pitkän matkaa, oli poissa. Uskoin myös vahvasti sen pysyvän poissa, mikäli mitään erikoista ei Pojan voinnissa tapahtuisi.

Tarkastuskierros

Pidimme alkuun tiukasti kiinni ohjeeksi annetusta kolmen tunnin syöttövälistä, koska tasainen nesteytys oli shuntinkin kannalta tärkeää ja syömisongelmilla oli "peloteltu". Päivällä aikataulutuksessa ei ollut mitään ongelmaa ja Poika kesti hyvin maitoa, eli ei siis juurikaan oksennellut. Yöt vain kävivät raskaaksi sen takia, että nukkumisaikaa syöttöjen välissä oli minimaalisesti. Välillä havahduin siihen, että kädessäni oleva ruisku meinasi kaatua, kun uni alkoi voittaa. Toisinaan taas näin unta, että ruisku putosi kädestäni, vaikka tosiasiassa en ollut juuri sillä hetkellä maitoa edes valuttamassa. Onneksi Poika voimistui kovaa vauhtia, ja jaksoi koko ajan enemmän syödä itse, joten syöttämiseenkin meni vähemmän aikaa. Maidon valutus kun kesti jonkin verran kauemmin, kuin itse syöminen.

Poika voi hyvin ja oli aurinkoinen. Ensimmäinen kontrolli oli kahden viikon päästä kotiuttamisesta. Omassa sairaalassamme ei kesäaikaan ollut lastenkardiologin vastaanottoa, joten jouduimme ajamaan reilun tunnin matkan päähän yliopistolliseen sairaalaan. Matka taas hieman jännitti, koska emme tosiaan kauppaa pidemmällä olleet käyneet Pojan kanssa kotiuduttuamme Helsingistä. Matka sujui kuitenkin hyvin Pojan nukkuessa ja hankalalta tuntunut maidon valutuskin sujui sairaalan kahviossa. Kontrolli myös itsessään jännitti, koska Poika oli ollut vain silmämääräisessä tarkkailussamme nyt kaksi viikkoa, ja vaikka päällisin puolin kaikki näytti olevan kunnossa, pelkäsimme, että jotain hälyttävää kuitenkin ilmenisi.

Kontrollikuulumiset olivat parhaita mahdollisia. Tilanne oli kutakuinkin juuri niin hyvä kuin tässä tilanteessa voikin olla. Poika oli kasvanut ja sydän toimi niin kuin piti. Maitokin meni jo pääosin ihan itse syötynä, mutta nenämahaletkusta luopumisesta ei vielä puhuttu, koska jonkin verran piti vielä letkunkin kautta maitoa valuttaa. Seuraava kontrolli määrättiin kolmen viikon päähän. Aika tuntui ikuisuudelta. Jos olisin saanut päättää, olisimme käyneet kontrollissa vaikka joka viikko. Mutta ammattilaisiin piti luottaa ja heidän mielestään kontrolliväli oli riittävä. Iloisin mielin lähdimme ajelemaan takaisin kotiin, huojentuneena siitä, että meitä ei passitettukaan suoraan takaisin Helsinkiin. Kyllä se pelko siellä takaraivossa näytti kummittelevan.

Kotikolo

Ensimmäisenä yönä ei paljon tullut nukuttua. Tai Poika nukkui, mutta muuten yö meni maitoja lämmittäessä ja valuttaessa sekä Poikaa tuijottaessa. Oli hienoa olla vihdoin kotona, mutta tunne oli sama kuin esikoisen kanssa. Mitä nyt kuuluisi tehdä? Tähän asti muut olivat määränneet, miten Poikaa hoidetaan ja minkälaisella aikataululla, mutta nyt pitäisi löytää oma tapa tehdä asioita ja olla vauvan kanssa. Eikä ihan tavallisen vauvan, vaan vakavasti sairaan vauvan. Vaikkakin minun silmääni Poika näytti ihan tavalliselta. Nenämahaletkuunkin oli jo niin tottunut, että Poika näytti ihan "alastomalta" sairaalassa, kun ensimmäisen kerran näin hänen kasvonsa ilman minkään näköistä ylimääräistä härpäkettä, nenämahaletkua vaihdettaessa. Yön ruokintajärjestelyistä selvittiin kunnialla ja seuraavana päivänä oli aika aloittaa kotielämä.

Pojalle tuli kotiin mukaan kolme lääkettä; yksi nesteenpoistoon sekä kaksi verenohennukseen, jotta shuntti pysyisi varmemmin auki. Pari kertaa päivässä tarjosin rintaa, muuten annoimme maidon pullosta, sen mitä Poika jaksoi syödä ja loput valutettiin nenämahaletkuun. Yöt tosiaan olivat melko katkonaisia, koska maidon valutuksessa meni aina kerrallaan noin tunnin verran ja tämä siis toistui kolmen tunnin välein. Lisäksi vähintään kerran yössä myös pumppasin maitoa. Illan viimeinen lääke meni kymmeneltä ja aamulla ensimmäinen kuudelta. Alkuun tuntui siltä, ettemme voisi ikinä lähteä kotoa mihinkään kauppaa pidemmälle, kaikkien aikataulujen ja mukaan tarvittavien lääke- ja maitovarusteiden vuoksi. Mutta mihinpä me olisimme olleetkaan menossa. Kotona kun vihdoin oltiin.