Poika ei edelleenkään suostunut syömään maitoa tuttipullosta, vaan maito piti valuttaa nenämahaletkua pitkin. Onneksi hän söi jo jossain määrin soseitakin, mutta maito edelleen oli pääravinto. Kysyin, josko voisin jo koittaa imetystä kun Poika oli niin hyvävointinen ja hoitaja antoi luvan, kunhan vain katsoisin, ettei Poika rasitu liikaa ja tekisin syöttöpunnituksen, eli Poika punnittaisiin ennen ja jälkeen ruokailun, jotta nähtäisiin paljonko maitoa oli mennyt. Pojan syömistä määristä kun pidettiin päivittäin kirjaa ja joka päivälle oli tietty tavoite, kuinka paljon ruokaa piti mennä. Näin kahdeksan kuukauden iässä ei ruoan määrät olleet onneksi enää niin tarkkoja kuin aivan vastasyntyneenä, ja varsinkin kun Pojasta näki että ruoka on kyllä maistunut.
Hoitaja auttoi ensimmäisen punnituksen tekemisessä, kun piuhoja ja letkuja oli niin paljon, että Pojan nostaminen vaa'alle vaati melkoista taiturointia. Paino merkittiin vihkoon ja hoitaja sanoi, että tulisi jonkin ajan päästä katsomaan miten sujuu. Poika söi tottuneesti ilman suurempia ponnisteluita ja oli valmis noin kymmenen minuutin kuluttua. Hoitaja tuli takaisin, ja taas Poika nostettiin vaa'alle. Katselin huvittuneena hoitajan ilmettä, kun hän pariin kertaan tarkasti lukeman ja pohti ääneen, voiko tulos pitää paikkaansa. Punnituksen mukaan Poika oli siinä lyhyessä ajassa syönyt maitoa noin 110 ml. Sanoin, että kyllähän se oikein on.
Olin iloinen, että imetys onnistui edelleen ja maitoja ei tarvinnut päivällä valuttaa enää nenämahaletkun kautta. Letkusta ei silti päästy eroon, koska Poika edelleen söi myös öisin ja minä en voinut silloin olla paikalla hanoineni. Yksi askel lähemmäs "normaaliutta" oli kuitenkin taas otettu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti