Aamulla lähdimme hyvissä ajoin kohti Lastenklinikkaa, koska osastolla piti olla jo seitsemältä ottamassa esilääkitystä. Kahdeksalta Poika vietäisiin saliin. Vaatteiden pukeminen ja Pojan kuljettaminen autoon tuntui suorastaan vastenmieliseltä ja olisin vain halunnut kaapata Pojan mukaani ja juosta piiloon.
Saavuimme sairaalalle hyvissä ajoin ja meidät ohjattiin potilashuoneeseen odottelemaan. Puin Pojalle sairaalavaatteet päälle ja yritimme viihdyttää häntä, koska nälkäkin oli jo kova. Vähän ajan kuluttua tuotiin esilääke. Hoitaja kertoi, että toiset tulevat siitä uneliaaksi, toiset taas voivat olla kärttyisiä tai vastaavasti erittäinkin hyvätuulisia.
Lääke vaikutti melko nopeasti ja alkuun Poika vain nuokkui vuoron perään kummankin sylissä. Sitten hän yhtäkkiä piristyi, ja oli selvästi kuin humalassa. Yritti kovasti liikkua joka suuntaan ja ilme oli jotain onnellisen ja hölmistyneen väliltä. Pojan olemus samaan aikaisesti sekä huvitti että säälitti. Toinen oli aivan avuton ja tietämätön tulevista tapahtumista.
Hieman ennen kahdeksaa hoitaja tuli hakemaan Pojan viedäkseen hänet saliin. Katselimme silmät kosteina kun Poikaa kärrättiin pitkin pitkää käytävää ja hän yritti parhaansa mukaan ponnistella pitääkseen päänsä pystyssä, jotta näkisi mihin ollaan menossa. Kun osaston ovi sulkeutui, minulle tuli todella tyhjä olo. Edessä olisi jälleen vain odottamista ja emme pystyisi vaikuttamaan lopputulokseen vaikka kuinka yrittäisimme. Päätimme tällä kertaa lähteä suoraan majapaikkaan odottamaan, ja sinne päästyämme nukahdimme molemmat lähes välittömästi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti