Olin helpottunut. Vaikka nukuinkin yöt kuin koomassa kun Poika oli teho-osastolla, en usko että olisin soittanut sinne yöllä, vaikka olisin ollut hereilläkin. Yöllä kun ei sinne pääsisi kuitenkaan vierailemaan, vaikka jokin käänne huonompaan olisikin tapahtunut. Oli aina yhtä jännittävää aamulla soittaa ja kuulla, miten yö oli sujunut. Tällä kertaa se onneksi oli mennyt ongelmitta.
Vierailuajan alkaessa olimme odottelemassa pääsyä teholle omaisten huoneessa. Se kello, jota soitetaan, että pääsee sisälle odotustilaan pitää sellaista pim-pom ääntä. Se ääni on syöpynyt lähtemättömästi takaraivooni ja vaikka tällä kertaa tilanne ei ollut niin henkeä uhkaava kuin Pojan ensimmäisinä viikkoina, tuo ääni sai kylmät väreet kulkemaan iholla, joka kerta kun sen kuuli. Se hetki kun kelloa soittaa, on jännityksen huipentuma, ennen kuin pääsee omin silmin näkemään Pojan ja kuulemaan perusteellisesti mitä hänelle kuuluu.
Huoneeseen päästyämme huomasimme heti, että Poika oli jo paljon paremman näköinen kuin edellisenä päivänä. Paljon laitteita ympäriltä oli hävinnyt ja hän nukkui sängyssä hieman istuvassa asennossa, tutti suussa ja unipupu kainalossa. Ei uskoisi, että välissä oli ainoastaan yksi yö. Muutos aiempaan oli todella huomattava ja askeleeni tuntui taas hieman kevyemmältä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti