Oli jo ilta ja Poika jäisi operaation jälkeen heräämöön heräilemään,
joten lähdin ajamaan majapaikkaani kohti. Päästyäni juuri kerrostalon
pihaan, puhelimeni soi. Numero näytti olevan sairaalasta. Vatsassani
muljahti ja vastasin äkkiä. Toisessa päässä kirurgi esitteli itsensä ja
hengitykseni salpautui. Hän ilmeisesti kuuli reaktioni ja nopeasti
selitti, ettei ollut mitään hätää, mutta hän vain ilmoitti miten
toimenpide oli sujunut ja mitä oli tehty. Äkillinen jännitykseni helpotti hieman. En ollut tiennyt, että kirurgi soittaisi toimenpiteen jälkeen.
Uutiset olivat hyviä ja huonoja. Tulehdusta ei ollut löytynyt, joten sen takia ei tarvinnut lähteä enempää tutkimaan Pojan sydäntä ja sen ympäristöä. Haavan avattuaan, hän oli kuitenkin huomannut, että rintalastan alaosa oli päässyt liikahtamaan ja siitä syystä luultavasti haavakaan ei ollut alkanut parantua. Rintalasta oli pitänyt avata ja laittaa uudestaan kiinni. Poika oli heräämössä ja joskus yön aikana siirtyisi takaisin osastolle. Kiitin tiedosta ja huokasin helpotuksesta. Puhelimen soidessa olin jo odottanut vaikka mitä kauheuksia, joten juuri kuulemani selostus ei tuntunut niin kamalalta. Kipeä Poika varmasti seuraavana päivänä olisi, kun rintalasta oli jouduttu taas avaamaan. Voi toista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti