Kaikki oli sujunut suunnitellusti ja Poika oli palannut heräämöstä osastolle johonkin aikaan yöstä. Seuraavana aamuna kun pääsin paikalle huomasin heti, että Poika oli kivuliaan oloinen ja hieman unelias. Eikä ihme.
Oli keuhkokuvan aika ja se ei ehkä osunut parhaimpaan mahdolliseen väliin koska asento, jossa kuva otettiin oli sellainen, että se varmasti tuntuisi pahalta nyt kun rintalastan alue oli taas kipeä. Pojan piti istua selkä suorana niin, että kädet nostettiin ylös. Olin mukana ja pidin Pojan lantiosta kiinni kun kuvia otettiin. Takaisin osastolle päästyämme, Poika oli kovin itkuinen ja selvästi kipeä. Hoitaja kysyi minulta, oliko itku minun mielestäni kipuitkua. Hieman hämmentyneenä vastasin että kyllä se oli ja hoitaja kävi hakemassa Pojalle annoksen morfiinia.
Lääke vaikutti melko nopeasti ja Poika rauhoittui ja nukahti syliini. Vähän ajan kuluttua hoitaja tuli kertomaan, että oli nyt vasta lukenut Pojan papereista mitä edellisenä päivänä oli tehty ja sanoi, ettei ihme jos Poika oli kipeä, kun oli jälleen tavallaan ensimmäinen leikkauksen jälkeinen päivä. Olin todellakin ajatellut, että hoitohenkilökunnalla olisi ollut tiedossa, mitä Pojalle oli leikkaussalissa tehty, eikä näin ollen olisi tarvinnut ihmetellä, miksi hän tuntui olevan niin kipeä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti