Rypytystä

En voinut olla hämmästelemättä taas Pojan toipumisvauhtia. Yksi päivä rintalastan avaamisen jälkeen mentiin morfiinin voimalla ja seuraavana päivänä Poika oli taas pirteämpi eikä tuntunut aristavan rintaa juuri ollenkaan. Kun haavalappu otettiin pois, huomasin, että uusi haava oli edellisen vastakohta. Se näytti siltä kuin nahka olisi vain nopeasti kursittu kokoon ja muistutti lähinnä karjalanpiirakan reunaa. Kaipa se siitä silenisi, kun tikit sulaisivat.

Sain soiton osastolle McDonald -talosta. Ihan täysiaikaista paikkaa heillä ei ollut tarjota, mutta joku perhe oli lähdössä viikonlopuksi kotilomalle ja he kysyivät, olisinko halukas tulemaan noiksi pariksi päiväksi sinne majottumaan. Innolla tartuin tilaisuuteen koska minun oli helppo siirtää yksi matkalaukkuni paikasta toiseen ja oli paljon helpompi kulkea sairaalaan siitä kilometrin päästä kuin reilun kymmenen kilometrin päästä, ystäväni luota.

On ihmeellistä, miten pienet positiiviset asiat saavat suuren merkityksen ja mielen kohenemaan yhtäkkiä.

Päivät sairaalassa olivat pitkiä, enkä oikein olisi malttanut lähteä edes syömään, koska Poika vierasti kovasti hoitajia ja itki perääni kovin. Päiväunien aikaan yleensä kävin nopeasti sairaalan ravintolassa syömässä ja kiirehdin nopeasti takaisin, koska Poika ei kovin pitkiä unia nukkunut. Pojan huonekaverina oli suunnilleen saman ikäinen poika, jonka äidin kanssa juttelimme paljon. Aika kului joutuisasti kun oli samanhenkinen ihminen, jonka kanssa jutella ja purkaa asioita. Vaikka sairaalassa olo oli "vain" Pojan viihdyttämistä ja huoneessa istumista, joka ilta päästessäni majapaikkaan olin aivan puhki ja iltapalan jälkeen menin lähes välittömästi nukkumaan.