Translate

2014-02-19

Uskon kun näen

Mies ja Tyttö lähtivät jo seuraavana päivänä takaisin kotia kohti ja Pojan tilanne näytti siltä, että hän saattaisi hyvinkin päästä myös kotiin jo muutaman päivän sisällä. Kotiinpääsy oli oikeastaan kiinni enää inr-arvosta ja lopputarkastuksista. Pojan huonetoverikin oli toipunut niin hienosti, että pääsi kotiin ja huomasin, kuinka iso merkitys mukavalla huoneseuralla oli viihtymisessä. Päivä tuntui kolme kertaa pidemmältä, kun ei ollut ketään kelle jutella.

McDonald -talosta kuului lisää hyviä uutisia ja sain jatkaa asumista siellä samassa huoneessa, kun kotilomalle lähteneet eivät ainakaan ihan vielä olleet tulossa takaisin. Täytyy taas mainita, kuinka hienoa on, että on olemassa sellainen paikka kuin McDonald -talo ja niin lähellä sairaalaa. Siitä on kyllä suuri apua tällaisessa tilanteessa kun lapsi on pidempään sairaalassa. Ja paikkana talot ja niiden pihapiiri on jotenkin ihanan rauhoittava ja turvallinen, kodinomainen.

Pojalle tehtiin pikkuhiljaa jo viimeisiä tarkastuksia, keuhkokuva ja sydämen ultraäänitutkimus. Myös neurologi kävi tutkimassa Pojan ja vaikka lihakset olivat edelleen hieman pehmeät ikätovereihin verrattuna, mitään erityistä huolta ei noussut Pojan kehityksessä esiin. Lastenneurologin kontrolli olisi omassa sairaalassamme sitten vuoden ikäisenä.

Viimein tuli päivä, jolloin inr-arvo oli ensimmäistä kertaa rajojen sisällä. Kotiin pääsisi kun arvo olisi kahtena päivänä peräkkäin raja-arvojen sisällä. Mitään ongelmaa Pojan voinnissa ei ollut, joten olin varautuneen innostunut, kun lääkäri alkoi puhua kotiuttamisesta. Seuraavana päivänä siis laboratoriokokeiden tulosten tultua näillä näkymin pääsisimme kotiin. Olin tietysti innokas lähtemään kotiin, mutta halusin vielä kuulla ne sanat, että "saatte lähteä", ennen kuin todella uskoisin, että Poika pääsee kotiin. Minulla on joka asiassa periaate - uskon kun näen.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti