Pojan siirto heräämöstä K9:lle oli sujunut suunnitelmien mukaan ja pääsimme heti vierailuajan alettua huoneeseen häntä katsomaan. Vaikka näky olisi varmasti ollut ulkopuolisen silmään ehkä järkyttäväkin, pystyin näkemään kaiken ylimääräisen ohi sen oman pienen poikani, joka rauhallisen näköisenä lepäsi sängyllään. Odotin Pojan olevan samanlaisessa "muovikipassa" kuin aikaisemmin, mutta hän olikin ihan oikeassa sängyssä. Ja näytti niin pieneltä. Ja haavoittuvalta. Kaiken kaikkiaan oloni oli kuitenkin pääasiassa luottavainen ja onnellinen siitä, että leikkaus oli takanapäin. Kaikkeen sitä näköjään tottuu, kun on pakko.
Vietimme Pojan luona aikaa niin kauan kuin saimme. Uskoin, että hän aisti meidän olevan lähellä vaikka olikin edelleen syvässä unessa ja hengityskoneessa. Oman pienuutensa siinä joutuu kohtaamaan, kun vuoteen vierellä ei mitään muuta voi tehdä kuin silitellä Poikaa ja toivoa parasta. Toivoa niin, että verisuonet tuntuvat pullistuvan ohimoilla.
Hoitaja kertoi, että Poikaa yritettäisiin irrottaa hengityskoneesta vielä saman illan tai yön aikana. Tämän kyseisen leikkauksen jälkeen, yleensä hengityskoneesta pyrittiin pääsemään irti niin nopeasti kuin mahdollista. Se vaikutti suotuisasti toipumiseen.
Haikein mielin jätimme Pojan lepäämään sänkyynsä ja lähdimme kohti majapaikkaa. Seuraava yö saisi mennä tasaisesti, niin olisimme jo paljon enemmän voiton puolella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti