Sovimme, että Mies lähtisi kotiin Tytön luo ja he tulisivat sitten parin päivän päästä Helsinkiin. Emme olleet saaneet McDonald -talosta paikkaa joten yövyimme edelleen ystäviemme luona. Miehen lähdettyä, siirtyisin toisen ystäväperheen nurkkiin.
Menimme ennen Miehen lähtöä vielä yhdessä osastolle katsomaan, miten Poika voi. Edelliseen päivään verrattuna Pojan vointi oli taas ottanut aimo harppauksen eteenpäin. Happiviikset oli vielä nenällä, mutta siellä hän sängyssä killitteli ja tutki johtoja. Saimme tervetuliaisiksi jopa pienen hymyn. Nenämahaletku oli laitettu paikalleen, koska vaikka teho-osastolla Poika oli puoliunisena suostunut syömään maitonsa tuttipullosta, nyt täysin hereillä ollessa se ei ollut enää hänelle kelvannut. Sitä olin vähän pelännytkin. Pääasia tietysti oli, että ravintoa saatiin menemään, mutta ajatus nenämahaletkusta tuntui inhottavalta. Imettää ei vielä voinut, Pojan piti ensin toipua kunnolla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti