Tutkimuksia ja valokuvia

Esitutkimuspäivän aamuna lähdimme kohti Helsinkiä. Tyttö jäi mummun hoiviin ja hakisimme hänet mukaan myöhemmin. Olo oli ihmeen rauhallinen ja toimintamoodi oli ilmeisesti kytkeytynyt taas päälle. Saavuimme paikalle hyvissä ajoin ja osastolta meidät passitettiin samantien laboratorioon verikokeille ja röntgeniin keuhkokuvaan. 

Verinäytteiden otto oli Pojan mielestä inhottavaa, varsinkin kun ensimmäisen rutistuksen jälkeen tuli vielä toinen henkilö ottamaan sormenpäästä näytteitä. Onneksi palkinnoksi saadut tarrat vähän lohduttivat. Keuhkokuvan otto taas sujui nopeasti ja sitä Poika ei pelännyt yhtään. Osastolla lastenlääkäri kyseli yleisiä asioita Pojan voinnista ja katsoi korvat ja nielun sekä kuunteli keuhkot. Hänen puolestaan kaikki oli kunnossa seuraavan päivän leikkausta ajatellen.

Hoitaja otti Pojasta mitat ja sydänfilmin sekä katsoi neliraajapaineet ja saturaation. Palkinnoksi reippaudesta Poika sai valita pussista pehmolelun.

Kirurgi kävi kertomassa mitä leikkauksessa tehtäisiin ja mainitsi, että Pojan keuhkosuonet vaikuttivat olevan niin pienet, että toipumisessa saattaisi kestää tovi. Puheissa välähteli myös se, että leikkaus olisi varma vasta kun potilas olisi leikkauspöydällä. Eli koskaan ei voi olla varma leikkauksen toteutumisesta. Kardiologi teki Pojalle sydämen ultraäänen ja kertoi, että hyvältä näyttää leikkausta ajatellen. Viimeiseksi odottelimme vielä anestesialääkäriä, joka oli kiinni toimenpiteessä iltaan asti ja hän kertoi vähän esilääkityksestä ja leikkauksen kulusta omasta näkökulmastaan.

Sitten saimme lähteä majapaikkaan Pojan kanssa. Mies oli soitellut jo aamupäivällä Ronald McDonald -Talolle saimme tietää, siellä oli juuri vapautumassa huone ja pääsisimme sinne jo heti ensimmäisenä päivänä. Meillä oli varapaikkana ystävien asunto kauempana, mutta onneksi pääsimme Mäkkitalolle heti, niin aamullakaan ei olisi niin kiire lähteä sairaalaa kohti. Seitsemältä pitäisi olla paikalla esilääkkeen antoa varten ja kahdeksalta Poika vietäisiin leikkaussaliin - ellei viime hetken peruutusta ilmaantuisi.

Illalla en olisi halunnut millään nukahtaa ja viimeiseksi vielä tuijottelin nukkuvaa Poikaa. Vaikka olin luvannut itselleni, etten ajattelisi niin, nappasin kuitenkin varuiksi vielä sen "viimeisen kuvan" illan hämärässä.

Punainen pilli

Seuraava kardiologin kontrolliaika on toukokuun puolessa välissä. Kävimme jo viime viikolla Pojan kanssa hoitamassa verikokeet ja sydänfilmin pois päivänjärjestyksestä kun minulla oli vapaata. Edellisestä kerrasta oli jo taas sen verran aikaa, että mietin miten Poika mahtaa suhtautua kokeisiin.

 

Pysäköidessäni sairaalan parkkipaikalle Poika kysyi, mihin olemme menossa. Kerroin että menemme sairaalaan ottamaan vähän kokeita. Hän kysyi, ei kai hän vain saa rokotusta. Kerroin että ei rokotusta, mutta verikoe pitää kyllä ottaa, ja se voi vähän nipistää, mutta on nopeasti ohi. Kerroin, että koska hänen sydämensä on hieman erilainen, pitää välillä käydä sairaalassa ottamassa näitä kokeita. Pojan seuraava kysymys sai minut hätkähtämään: "Ei kai minun sydäntä leikata auki, minua sattuu aina kun minun sydän leikataan auki". Silmät kosteina vakuuttelin Pojalle, että nyt ei tehdä mitään sellaista.

 

Sydänfilmiä otettaessa Poika oli tosi reipas, kiipesi itse lavetille ja malttoi olla hetken paikallaan, että saatiin hyvä käyrä aikaiseksi. Palkinnoksi hän sai dinosaurustarran, josta oli oikein mielissään. Verikokeeseen valmistautuessa hän muutamaan kertaan toisteli, ettei halua rokotusta mutta suurempaa paniikkia ei syntynyt. Pistettäessä hän tietysti itki ja näytteenottaja ei osunut heti suoneen ja joutui sitä vähän kaivelemaan, joten varmasti jonkin verran sattuikin. Näytteenoton jälkeen hän sai valita tutusta "krääsälaatikosta" palkinnon itselleen ja halusi ottaa punaisen pillin. Siihen puhaltaessa harmitus näytteenotosta loppui melkein heti ja taisimmekin herättää koko sairaalan siiven kun pilliin puhallellen poistuimme paikalta.

Taas tökitään

Helmikuun alussa odotettu kirje vihdoin tipahti postilaatikkoon. Oli Pojan kontrollin aika. Tämä "ylimääräinen" kuukauden odotus tässä välissä oli tuntunut melkeinpä pitemmältä ajalta kuin edelliset viisi kuukautta.

Edellisellä viikolla ennen kontrolliaikaa kävimme Pojan kanssa jälleen verikokeilla ja sydänfilmissä. Sydänfilmin ottaminen meni taas paremmin kuin odotin, kun Poika jaksoi olla melkein paikallaan silloin kun piti. Verikokeet aina hieman harmittaa ja tällä kertaa suonia kävi katselemassa kolme eri hoitajaa, joista viimeinen sitten tarttui toimeen ja ottikin näytteen jämäkästi ja nopeasti. Tyttö oli mukana ja tunsi selvästi empatiaa kun pikkuveljeä pistettiin, sanoi, että hänen kädessäänkin tuntui kuin joku olisi pistänyt samaan aikaan. Poika vielä sopersi itkun seasta "tiitos" kun lähdimme näyteenottohuoneesta ja sulatti hoitajien sydämet.

Vaikka luotan kardiologiimme ja hänen päätöksiinsä, alkoi jännitys silti vielä enemmän nostaa päätään, kun vertaistukiryhmässä ihmeteltiin, miten Pojan kontrolliväli oli ollut niin pitkä ja ettei muilla ole ollut neljää kuukautta pidempää taukoa, vaikka vointi onkin ollut hyvä. No, pian asiat selviäisivät.