Neljäntenä päivänä leikkauksesta Poika pääsi pois hengityskoneesta ja hänelle laitettiin hengityksen tueksi taas nasaali-C-PAP. Edelleenkin kyseinen laite näytti epämukavalta eikä Poikakaan siitä vaikuttanut pitävän, mutta se suuri askel oli taas otettu eteenpäin.
Pojan suolistoa heräteltiin pikku hiljaa antamalla nenämahaletkun kautta ensin pari milliä maitoa kerrallaan ja vatsan alkaessa näyttää toimimisen merkkejä määrää vähitellen lisättiin. Pullosta maitoa ei vielä koitettu antaa, koska C-PAP oli käytössä. Pumppasin edelleen maitoa ja toimitin sitä sairaalaan Poikaa varten. Tunsin ylpeyttä siitä, että olin jaksanut pitää maidontuotantoa yllä niin, että Pojalle riitti ravinnoksi oman äidin maito vaikkei sillä kokonaisuutta ajatellen suurta merkitystä ollutkaan. Mutta minulle oli.
Yksi kerrallaan lääkkeitä ja niiden johdosta kanyyliin meneviä portteja saatiin vähennettyä ja aina pienetkin edistysaskeleet tuntuivat upeilta.
Mieleeni jäi erityisesti päivä, jolloin veljeni ja hänen avovaimonsa tulivat vierailulle Helsinkiin ja kävivät katsomassa Poikaa teho-osastolla. Olin hyvillä mielin tapahtuneesta edistyksestä Pojan voinnissa ja innokkaasti esittelin Poikaa heille, he kun eivät olleet vielä Poikaa nähneet. Veljeni oli omituisen hiljainen ja kun huoneesta poistuessamme kysyin, että miltä näytti, hän vastasi raskaasti, että vakavasti sairaalta vauvalta. Vaikka tilanteessa sinänsä ei ollut mitään huvittavaa, en voinut mielessäni hymyilemättä miettiä, miten eri tavalla koimme tilanteen. Minä äitinä innoissani kun laitteita, lääkepumppuja sun muita hoitovälineitä oli pystytty huimasti vähentämään alkutilanteeseen nähden ja toinen nähdessään Pojan ensimmäistä kertaa teho-osastolla oli lähinnä järkyttynyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti