Translate

2014-01-28

Odottamaton soitto

Oli jo ilta ja Poika jäisi operaation jälkeen heräämöön heräilemään, joten lähdin ajamaan majapaikkaani kohti. Päästyäni juuri kerrostalon pihaan, puhelimeni soi. Numero näytti olevan sairaalasta. Vatsassani muljahti ja vastasin äkkiä. Toisessa päässä kirurgi esitteli itsensä ja hengitykseni salpautui. Hän ilmeisesti kuuli reaktioni ja nopeasti selitti, ettei ollut mitään hätää, mutta hän vain ilmoitti miten toimenpide oli sujunut ja mitä oli tehty. Äkillinen jännitykseni helpotti hieman. En ollut tiennyt, että kirurgi soittaisi toimenpiteen jälkeen.

Uutiset olivat hyviä ja huonoja. Tulehdusta ei ollut löytynyt, joten sen takia ei tarvinnut lähteä enempää tutkimaan Pojan sydäntä ja sen ympäristöä. Haavan avattuaan, hän oli kuitenkin huomannut, että rintalastan alaosa oli päässyt liikahtamaan ja siitä syystä luultavasti haavakaan ei ollut alkanut parantua. Rintalasta oli pitänyt avata ja laittaa uudestaan kiinni. Poika oli heräämössä ja joskus yön aikana siirtyisi takaisin osastolle. Kiitin tiedosta ja huokasin helpotuksesta. Puhelimen soidessa olin jo odottanut vaikka mitä kauheuksia, joten juuri kuulemani selostus ei tuntunut niin kamalalta. Kipeä Poika varmasti seuraavana päivänä olisi, kun rintalasta oli jouduttu taas avaamaan. Voi toista.

2014-01-27

Harmia haavasta

Pojan leikkaushaava ei suostunut parantumaan. Poika ei aristanut aluetta eikä haava ei näyttänyt tulehtuneelta, mutta alaosan reunat eivät myöskään ottaneet toisiinsa kiinni, vaan haava repsotti tikkien välistä edelleen. Kirurgi kutsuttiin paikalle katsomaan haavaa ja päättämään, miten asiassa edettäisiin.

Aikansa haavaa tarkasteltuaan kirurgi päätti, että haava pitäisi avata ja reunat puhdistaa, muuten haava ei lähtisi paranemaan. Samalla katsottaisiin näkyisikö haavassa jotain tulehduksen merkkejä. Mikäli jotain erikoista olisi, pitäisi myös rintalasta avata uudelleen  ja mahdolliset tulehdusalueet putsata ja huuhdella. Poika pitäisi siis viedä leikkaussaliin ja nukuttaa.

Tämä reissu olikin tähän asti sujunut aivan liian mallikkaasti.

Poika oli juuri syönyt ja kirurgi määräsi, että Pojan vatsalaukku oli tyhjennettävä leikkausta varten. Samassa lausessa hän kuitenkin mainitsi, että leikkaussaliin lähdettäisiin joskus muutaman tunnin päästä. Kirurgin poistuttua, varmistelin vielä hoitajalta, että pitikö maha nyt tyhjentää vai ei. Maitohan oli kohtuulisen nopeasti sulavaa tavaraa ja jos leikkaus oli vasta myöhemmin, miksi vatsalaukku piti nyt tyhjentää. Hoitaja oli yhtä hämillään asiasta kuin minä. Hän kävi vielä varmistassa muilta paikalla olleilta, miten he olivat asian ymmärtäneet ja lopputulos oli, että vatsa tyhjennettäisiin.

Niin pieni asia kun se oli, kyllä minua harmitti, että toisen "vaivalla" syömät maidot vedettiin nenämahaletkun kautta ruiskulla ulos. Poikaa tapahtuma ei taaskaan tuntunut vaivaavan, mutta ei se mitenkään mielekästä katseltavaa ollut.

Kävipä vielä niinkin, että se neljä tuntia kului, eikä leikkaussaliin viemisestä ollut merkkiäkään. Hoitaja kävi tarkastamassa aikataulua ja sanoi, että noin tunnin kuluttua Poika vietäisiin saliin. Yritin viihdyttää Poikaa, joka luonnollisesti alkoi olemaan nälkäinen ja ärtynyt. Tunnin kuluttua kysyin taas asiasta, ja aikataulu oli jälleen siirtynyt. Tässä vaiheessa minua alkoi todella harmittaa, että ne vähäisetkin maidot oli silloin aikaisemmin imetty takaisin, vaikka eihän ne enää tässä kohtaa olisi muutenkaan paljon lämmittäneet. Lopulta, noin neljä tuntia suunniteltua aikaa myöhemmin Poika lopulta kärrättiin operaatioon. Ymmärränhän minä, ettei Pojan tilanne ollut mitenkään niin akuutti, että saliin olisi pitänyt päästä siltä seisomalta ja varmasti sille oli syynsä, että odotus venyi, mutta harmitti se silti. Ja väsytti.





2014-01-26

Suursyömäri

Poika ei edelleenkään suostunut syömään maitoa tuttipullosta, vaan maito piti valuttaa nenämahaletkua pitkin. Onneksi hän söi jo jossain määrin soseitakin, mutta maito edelleen oli pääravinto. Kysyin, josko voisin jo koittaa imetystä kun Poika oli niin hyvävointinen ja hoitaja antoi luvan, kunhan vain katsoisin, ettei Poika rasitu liikaa ja tekisin syöttöpunnituksen, eli Poika punnittaisiin ennen ja jälkeen ruokailun, jotta nähtäisiin paljonko maitoa oli mennyt. Pojan syömistä määristä kun pidettiin päivittäin kirjaa ja joka päivälle oli tietty tavoite, kuinka paljon ruokaa piti mennä. Näin kahdeksan kuukauden iässä ei ruoan määrät olleet onneksi enää niin tarkkoja kuin aivan vastasyntyneenä, ja varsinkin kun Pojasta näki että ruoka on kyllä maistunut.

Hoitaja auttoi ensimmäisen punnituksen tekemisessä, kun piuhoja ja letkuja oli niin paljon, että Pojan nostaminen vaa'alle vaati melkoista taiturointia. Paino merkittiin vihkoon ja hoitaja sanoi, että tulisi jonkin ajan päästä katsomaan miten sujuu. Poika söi tottuneesti ilman suurempia ponnisteluita ja oli valmis noin kymmenen minuutin kuluttua. Hoitaja tuli takaisin, ja taas Poika nostettiin vaa'alle. Katselin huvittuneena hoitajan ilmettä, kun hän pariin kertaan tarkasti lukeman ja pohti ääneen, voiko tulos pitää paikkaansa. Punnituksen mukaan Poika oli siinä lyhyessä ajassa syönyt maitoa noin 110 ml. Sanoin, että kyllähän se oikein on.

Olin iloinen, että imetys onnistui edelleen ja maitoja ei tarvinnut päivällä valuttaa enää nenämahaletkun kautta. Letkusta ei silti päästy eroon, koska Poika edelleen söi myös öisin ja minä en voinut silloin olla paikalla hanoineni. Yksi askel lähemmäs "normaaliutta" oli kuitenkin taas otettu.

Vaaleanpunainen on päivän väri

Ensimmäisenä päivänä osastolla, Poika oli vielä vähän tokkurainen, mutta toisena päivänä jo hyvinkin pirteä. Häntä ei  tuntunut ollenkaan haittaavan se, että muutamaa päivää aikaisemmin rintakehä oli avattu vaan äidin toppuutteluista huolimatta Poika aina välillä kierähti vatsalleen, eikä tuntunut aristavan rintaansa ollenkaan eikä edes vatsassa yhä olevat dreeniletkut tuntuneet haittaavan menoa. Vatsalleen ei ollut suositeltavaa laittaa Poikaa niin pian leikkauksen jälkeen, mutta lääkäri sanoi, että tuon ikäistä on aika vaikea pitää aloillaankaan eli jos hän itse haluaa kääntya vatsalleen niin hän sitten kääntyy. Aina minä sitten kuitenkin olin jo pian kääntämässä Poikaa takaisin selälleen. Poika onneksi pysyi jo melko tukevasti istumassakin, joten leluja oli hyvä tutkia siinä asennossa ja muutenkin niin oli hyvä tarkastella ympäristöä. Minun piti vain olla valppaana nappaamassa koppia, jos tasapaino petti ja pää lähestyi sängyn laitoja.

Pojan ihon värissä oli tapahtunut huomattava muutos. Vaikka siihen aikaisempaan sinisen-harmahtavaan sävyyn oli jo niin tottunut, että se oli omaan silmään näyttänyt ihan normaalilta, nyt Poika oli selvästi aivan vaaleanpunainen. Jopa siinä määrin, että hoitajakin kysyi, onko Poika ollut aina niin punainen. Ei todellakaan.

Pientä harmia muuten hyvin etenevässä toipumisessa aiheutti leikkaushaava. Jo teho-osastolla haavan alaosaan oli laitettu muutama ylimääräinen tikki, pitämään reunoja yhdessä, mutta edelleen tuo alaosa hieman repsotti. Haava oli muuten kyllä ommeltu erittäin siististi, niin ettei tikkejä ollut muualla näkyvissä.


2014-01-20

Osastokamaa

Pojan toipuminen ylitti kaikki odotuksemme, koska muistissa oli edellisen kerran viisi teho-osastoviikkoa, emmekä meinanneet uskoa korviamme kun kuulimme, että Poika pääsisi jo toisena postoperatiivisena päivänä sydänosastolle.

Sovimme, että Mies lähtisi kotiin Tytön luo ja he tulisivat sitten parin päivän päästä Helsinkiin. Emme olleet saaneet McDonald -talosta paikkaa joten yövyimme edelleen ystäviemme luona. Miehen lähdettyä, siirtyisin toisen ystäväperheen nurkkiin.

Menimme ennen Miehen lähtöä vielä yhdessä osastolle katsomaan, miten Poika voi. Edelliseen päivään verrattuna Pojan vointi oli taas ottanut aimo harppauksen eteenpäin. Happiviikset oli vielä nenällä, mutta siellä hän sängyssä killitteli ja tutki johtoja. Saimme tervetuliaisiksi jopa pienen hymyn. Nenämahaletku oli laitettu paikalleen, koska vaikka teho-osastolla Poika oli puoliunisena suostunut syömään maitonsa tuttipullosta, nyt täysin hereillä ollessa se ei ollut enää hänelle kelvannut. Sitä olin vähän pelännytkin. Pääasia tietysti oli, että ravintoa saatiin menemään, mutta ajatus nenämahaletkusta tuntui inhottavalta. Imettää ei vielä voinut, Pojan piti ensin toipua kunnolla.

2014-01-16

Pupukaveri

Aamulla heti herättyämme soitimme teho-osastolle kysyäksemme mitä Pojalle kuuluu ja miten yö oli mennyt. Iloksemme Poika oli saatu irroitettua hengityskoneesta ja muutenkin vointi oli olosuhteisiin nähden hyvä. Mitään ongelmia ei ollut tullut ja lääkkeitäkin oli päästy jo pikkuhiljaa vähentämään. Nämä olivat ehdottomasti hyviä uutisia. Kerroimme tulevamme seuraavalla vierailuajalla Poikaa katsomaan.

Olin helpottunut. Vaikka nukuinkin yöt kuin koomassa kun Poika oli teho-osastolla, en usko että olisin soittanut sinne yöllä, vaikka olisin ollut hereilläkin. Yöllä kun ei sinne pääsisi kuitenkaan vierailemaan, vaikka jokin käänne huonompaan olisikin tapahtunut. Oli aina yhtä jännittävää aamulla soittaa ja kuulla, miten yö oli sujunut. Tällä kertaa se onneksi oli mennyt ongelmitta.

Vierailuajan alkaessa olimme odottelemassa pääsyä teholle omaisten huoneessa. Se kello, jota soitetaan, että pääsee sisälle odotustilaan pitää sellaista pim-pom ääntä. Se ääni on syöpynyt lähtemättömästi takaraivooni ja vaikka tällä kertaa tilanne ei ollut niin henkeä uhkaava kuin Pojan ensimmäisinä viikkoina, tuo ääni sai kylmät väreet kulkemaan iholla, joka kerta kun sen kuuli. Se hetki kun kelloa soittaa, on jännityksen huipentuma, ennen kuin pääsee omin silmin näkemään Pojan ja kuulemaan perusteellisesti mitä hänelle kuuluu.

Huoneeseen päästyämme huomasimme heti, että Poika oli jo paljon paremman näköinen kuin edellisenä päivänä. Paljon laitteita ympäriltä oli hävinnyt ja hän nukkui sängyssä hieman istuvassa asennossa, tutti suussa ja unipupu kainalossa. Ei uskoisi, että välissä oli ainoastaan yksi yö. Muutos aiempaan oli todella huomattava ja askeleeni tuntui taas hieman kevyemmältä.


2014-01-11

Iso sänky, pieni poika

Emme olisi malttaneet odottaa sitä paria tuntia, että pääsisimme katsomaan Poikaa teho-osastolle. Päätimme lähteä syömään jotain ja soittaa sitten vielä ennen vierailuaikaa, josko Poika olisi jo palannut paikalleen. Jännitin myös, miltä Poika näyttäisi taas kaikkien letkujen ja härveleiden keskellä. Edellisestä kerrasta oli kuitenkin jo yli puoli vuotta aikaa.

Pojan siirto heräämöstä K9:lle oli sujunut suunnitelmien mukaan ja pääsimme heti vierailuajan alettua huoneeseen häntä katsomaan. Vaikka näky olisi varmasti ollut ulkopuolisen silmään ehkä järkyttäväkin, pystyin näkemään kaiken ylimääräisen ohi sen oman pienen poikani, joka rauhallisen näköisenä lepäsi sängyllään. Odotin Pojan olevan samanlaisessa "muovikipassa" kuin aikaisemmin, mutta hän olikin ihan oikeassa sängyssä. Ja näytti niin pieneltä. Ja haavoittuvalta. Kaiken kaikkiaan oloni oli kuitenkin pääasiassa luottavainen ja onnellinen siitä, että leikkaus oli takanapäin. Kaikkeen sitä näköjään tottuu, kun on pakko.



Vietimme Pojan luona aikaa niin kauan kuin saimme. Uskoin, että hän aisti meidän olevan lähellä vaikka olikin edelleen syvässä unessa ja hengityskoneessa. Oman pienuutensa siinä joutuu kohtaamaan, kun vuoteen vierellä ei mitään muuta voi tehdä kuin silitellä Poikaa ja toivoa parasta. Toivoa niin, että verisuonet tuntuvat pullistuvan ohimoilla.

Hoitaja kertoi, että Poikaa yritettäisiin irrottaa hengityskoneesta vielä saman illan tai yön aikana. Tämän kyseisen leikkauksen jälkeen, yleensä hengityskoneesta pyrittiin pääsemään irti niin nopeasti kuin mahdollista. Se vaikutti suotuisasti toipumiseen.

Haikein mielin jätimme Pojan lepäämään sänkyynsä ja lähdimme kohti majapaikkaa. Seuraava yö saisi mennä tasaisesti, niin olisimme jo paljon enemmän voiton puolella.

2014-01-08

Soitto

Olimme kieltäneet perhettämme ja ystäviämme soittamasta, ja sanoneet että ilmoitamme kyllä sitten kun tiedämme jotain. Kun odotti vain sitä yhtä puhelua tulevaksi ja jännitys oli niinkin kova kuin se oli, en halunnut puhelimen soivan yhtään turhaa kertaa.

Nukuimme molemmat useamman tunnin, aina välillä hieman havahtuen. Kun lopulta saimme itsemme ylös sängystä ja jotakuinkin hereille, Miehen puhelin soi. Vatsani kääntyi ympäri ja vaikka leikkaukseen alunperin suunniteltu aika oli jo kulunut, pelästyin silti, että miten sieltä jo nyt soitetaan.

Mies vastasi puhelimeen ja yritin lukea hänen kasvoiltaan, mitä kirurgi toisessa päässä sanoi. Ei hän ainakaan kovin huolestuneelta näyttänyt. Miehen kiitettyä puhelusta halusin heti tietää, miten leikkaus oli mennyt, oliko se jo ohi ja miten Poika voi. Mies kertoi leikkauksen sujuneen suunnitelmien mukaan ja seuraavalla vierailuajalla Pojan pitäisi olla jo takaisin teho-osastolla ja voisimme mennä häntä katsomaan. Kannattaisi kuitenkin soittaa ja varmistaa ensin, että Poika olisi saatu aseteltua takaisin paikalleen. Rintakehä oli saatu suljettua heti, hengityskoneessa Poika tietenkin vielä olisi.

Vaikka taas tiesin, että ensimmäinen vuorokausi leikkauksen jälkeen oli vielä kriittistä aikaa ja vointi voisi kääntyä mihin suuntaan tahansa, itse leikkauksesta oli nyt selvitty. Tätä leikkausta olin pelännyt ja miettinyt puolen vuotta ja nyt se oli onnistuneesti takanapäin. Nyt vain tarvittiin Pojalle taistelutahtoa ja voimaa selviytyä kriittisten vaiheiden yli.

2014-01-06

Sinne läks!

Aamulla lähdimme hyvissä ajoin kohti Lastenklinikkaa, koska osastolla piti olla jo seitsemältä ottamassa esilääkitystä. Kahdeksalta Poika vietäisiin saliin. Vaatteiden pukeminen ja Pojan kuljettaminen autoon tuntui suorastaan vastenmieliseltä ja olisin vain halunnut kaapata Pojan mukaani ja juosta piiloon.

Saavuimme sairaalalle hyvissä ajoin ja meidät ohjattiin potilashuoneeseen odottelemaan. Puin Pojalle sairaalavaatteet päälle ja yritimme viihdyttää häntä, koska nälkäkin oli jo kova. Vähän ajan kuluttua tuotiin esilääke. Hoitaja kertoi, että toiset tulevat siitä uneliaaksi, toiset taas voivat olla kärttyisiä tai vastaavasti erittäinkin hyvätuulisia.

Lääke vaikutti melko nopeasti ja alkuun Poika vain nuokkui vuoron perään kummankin sylissä. Sitten hän yhtäkkiä piristyi, ja oli selvästi kuin humalassa. Yritti kovasti liikkua joka suuntaan ja ilme oli jotain onnellisen ja hölmistyneen väliltä. Pojan olemus samaan aikaisesti sekä huvitti että säälitti. Toinen oli aivan avuton ja tietämätön tulevista tapahtumista.

Hieman ennen kahdeksaa hoitaja tuli hakemaan Pojan viedäkseen hänet saliin. Katselimme silmät kosteina kun Poikaa kärrättiin pitkin pitkää käytävää ja hän yritti parhaansa mukaan ponnistella pitääkseen päänsä pystyssä, jotta näkisi mihin ollaan menossa. Kun osaston ovi sulkeutui, minulle tuli todella tyhjä olo. Edessä olisi jälleen vain odottamista ja emme pystyisi vaikuttamaan lopputulokseen vaikka kuinka yrittäisimme. Päätimme tällä kertaa lähteä suoraan majapaikkaan odottamaan, ja sinne päästyämme nukahdimme molemmat lähes välittömästi.