Translate

2014-02-20

INR

Oletetun kotiutuspäivän aamuna kun menin osastolle, hoitajat touhottivat jo kotiinlähdön merkeissä. Veriarvot tulisivat aamupäivän aikana ja jos kaikki olisi kunnossa, Poika pääsisi kotiin. Lääkäri kävi kertomassa, että meidän pitäisi seuraavana päivänä käydä omassa sairaalassamme verikokeilla ja kardiologin vastaanotto sattui juuri seuraavana lauantaina olemaan siellä, joten saisimme heti käydä kontrollissa.

Kotiinlähtö alkoi jo tuntumaan todelliselta ja hoitajakin päätti ottaa Pojan nenämahaletkun viimeinkin pois. Poika näytti taas alkuun oudolta ilman teippiviiksiään, mutta uskon että oli helpottava tunne olla ilman letkua kurkussa.

Puolen päivän aikaan vastaukset verikokeesta tulivat. Kaikki näytti olevan kunnossa paitsi, että INR-arvo oli pompsahtanut reilusti yli ylärajan. Se tarkoitti siis sitä, että Poika ei sittenkään pääsisi kotiin. Ja koska sattui olemaan torstai, Poika joutuisi olemaan sairaalassa vähintään viikonlopun yli, koska viikonloppuna ei kotiutettaisi ja sitä ennen arvo ei ehtisi olemaan kahta päivää oikeissa lukemissa. Lääkärikin tuli pahoittelemaan, että oli jo virheellisesti ollut lähettämässä meitä kotiin. Hän ei osannut selittää, miksi arvo oli yhtäkkiä hypännyt niin paljon.

Olin pettynyt, mutta toisaalta olin oppinut näillä sairaalareissuilla, että mikään ei ollut varmaa ennen kuin se oikeasti tapahtui. Nyt piti vaan asennoitua olemaan Helsingissä vielä muutama päivä ja onneksi kyse oli kuitenkin vain lääkkeen annostelusta eikä mistään pahemmasta.

Hoitaja tuli harmittelemaan, kun nenämahaletkukin oli jo ehditty poistaa, mutta sovimme, ettei sitä laitettaisi takaisin, koska sitä oli tähänkin asti tarvittu vain öisin maitoa annettaessa. Poika nyt periaatteessa pärjäisi yön ilman maitoakin jos ei sitä suostuisi tuttipullosta juomaan.

2014-02-19

Uskon kun näen

Mies ja Tyttö lähtivät jo seuraavana päivänä takaisin kotia kohti ja Pojan tilanne näytti siltä, että hän saattaisi hyvinkin päästä myös kotiin jo muutaman päivän sisällä. Kotiinpääsy oli oikeastaan kiinni enää inr-arvosta ja lopputarkastuksista. Pojan huonetoverikin oli toipunut niin hienosti, että pääsi kotiin ja huomasin, kuinka iso merkitys mukavalla huoneseuralla oli viihtymisessä. Päivä tuntui kolme kertaa pidemmältä, kun ei ollut ketään kelle jutella.

McDonald -talosta kuului lisää hyviä uutisia ja sain jatkaa asumista siellä samassa huoneessa, kun kotilomalle lähteneet eivät ainakaan ihan vielä olleet tulossa takaisin. Täytyy taas mainita, kuinka hienoa on, että on olemassa sellainen paikka kuin McDonald -talo ja niin lähellä sairaalaa. Siitä on kyllä suuri apua tällaisessa tilanteessa kun lapsi on pidempään sairaalassa. Ja paikkana talot ja niiden pihapiiri on jotenkin ihanan rauhoittava ja turvallinen, kodinomainen.

Pojalle tehtiin pikkuhiljaa jo viimeisiä tarkastuksia, keuhkokuva ja sydämen ultraäänitutkimus. Myös neurologi kävi tutkimassa Pojan ja vaikka lihakset olivat edelleen hieman pehmeät ikätovereihin verrattuna, mitään erityistä huolta ei noussut Pojan kehityksessä esiin. Lastenneurologin kontrolli olisi omassa sairaalassamme sitten vuoden ikäisenä.

Viimein tuli päivä, jolloin inr-arvo oli ensimmäistä kertaa rajojen sisällä. Kotiin pääsisi kun arvo olisi kahtena päivänä peräkkäin raja-arvojen sisällä. Mitään ongelmaa Pojan voinnissa ei ollut, joten olin varautuneen innostunut, kun lääkäri alkoi puhua kotiuttamisesta. Seuraavana päivänä siis laboratoriokokeiden tulosten tultua näillä näkymin pääsisimme kotiin. Olin tietysti innokas lähtemään kotiin, mutta halusin vielä kuulla ne sanat, että "saatte lähteä", ennen kuin todella uskoisin, että Poika pääsee kotiin. Minulla on joka asiassa periaate - uskon kun näen.


2014-02-16

Tutut nurkat

Pojan toipuminen edistyi taas hyvää vauhtia ja viimein päästiin viimeisistä dreeneistäkin eroon. Se helpotti olemista huomattavasti. Ruoka maistui ja sydämen leikkauksen jälkeinen tukilääkitys pystyttiin purkamaan. Jäljellä oli vain ne lääkkeet, jotka seuraisivat meitä kotiin asti. Enää piti saada inr-arvo eli Marevanin annostus kohdilleen, niin voitaisiin haaveilla kotiin pääsystä.

Majailuni McDonald -talossa oli kestänyt vain viikonlopun yli ja olin palannut takaisin ystäväni nurkkiin. Mies ja tyttö olivat tulossa Helsinkiin käymään ja olisi tietysti ollut helpointa, jos olisimme saaneet paikan McDonald -talosta pidemmäksi aikaa, mutta onneksi ystävämme olivat edelleen innokkaita auttamaan ja suunnittelimme menevämme koko perheen voimin taas sinne toisen perheen luokse.

Aamulla matkalla sairaalaan, McDonald -talosta soitettiin ja tarjottiin taas kotiloman ajaksi paikkaa toisesta talosta. He sanoivat, että "kehtasivat" minulle tarjota toisenkin kerran lyhytaikaista paikkaa, koska olin ensimmäiselläkin kerralla ottanut sen niin mieluusti vastaan. Nyt vasta olinkin iloinen, koska perheenä oli huomattavasti helpompi viettää aikaa majoittuen sairaalan lähellä kuin niin, että osa porukasta on kolmen vartin ajomatkan päässä. Sattuipa vielä niin, että huone oli se sama jossa olimme viettäneet kuusi viikkoa ensimmäisellä reissulla.

Puolen päivän aikaan Mies ja Tyttö saapuivat ja tulivat suoraan sairaalalle. Oli ihana nähdä Tyttöä pitkästä aikaa ja sain myös kaivatun hengähdystauon, kun Mies jäi Pojan kanssa osastolle ja lähdin Tytön kansa Hop Loppiin viettämään aikaa. Oli rentouttavaa saada välillä muuta ajateltavaa ja antaa täysi huomioni Tytölle, joka kylläkin taisi olla enemmän innoissaan Hop Lopin reissusta kuin äitinsä näkemisestä.

Rypytystä

En voinut olla hämmästelemättä taas Pojan toipumisvauhtia. Yksi päivä rintalastan avaamisen jälkeen mentiin morfiinin voimalla ja seuraavana päivänä Poika oli taas pirteämpi eikä tuntunut aristavan rintaa juuri ollenkaan. Kun haavalappu otettiin pois, huomasin, että uusi haava oli edellisen vastakohta. Se näytti siltä kuin nahka olisi vain nopeasti kursittu kokoon ja muistutti lähinnä karjalanpiirakan reunaa. Kaipa se siitä silenisi, kun tikit sulaisivat.



Sain soiton osastolle McDonald -talosta. Ihan täysiaikaista paikkaa heillä ei ollut tarjota, mutta joku perhe oli lähdössä viikonlopuksi kotilomalle ja he kysyivät, olisinko halukas tulemaan noiksi pariksi päiväksi sinne majottumaan. Innolla tartuin tilaisuuteen koska minun oli helppo siirtää yksi matkalaukkuni paikasta toiseen ja oli paljon helpompi kulkea sairaalaan siitä kilometrin päästä kuin reilun kymmenen kilometrin päästä, ystäväni luota.

On ihmeellistä, miten pienet positiiviset asiat saavat suuren merkityksen ja mielen kohenemaan yhtäkkiä.

Päivät sairaalassa olivat pitkiä, enkä oikein olisi malttanut lähteä edes syömään, koska Poika vierasti kovasti hoitajia ja itki perääni kovin. Päiväunien aikaan yleensä kävin nopeasti sairaalan ravintolassa syömässä ja kiirehdin nopeasti takaisin, koska Poika ei kovin pitkiä unia nukkunut. Pojan huonekaverina oli suunnilleen saman ikäinen poika, jonka äidin kanssa juttelimme paljon. Aika kului joutuisasti kun oli samanhenkinen ihminen, jonka kanssa jutella ja purkaa asioita. Vaikka sairaalassa olo oli "vain" Pojan viihdyttämistä ja huoneessa istumista, joka ilta päästessäni majapaikkaan olin aivan puhki ja iltapalan jälkeen menin lähes välittömästi nukkumaan.

2014-02-10

Vaikuttavaa mainontaa

En yleensä juuri pysähdy mainosten kohdalla vaikka se koskisi mitä, ohitan ne sen tarkemmin katsomatta. Sama koskee pankkiautomaatteihin ilmestyneitä lahjoitusmahdollisuudesta kertovia "tietoiskuja". Tämän leikkausreissun aikana kuitenkin pysähdyin juurikin pankkiautomaatille tuijottamaan sen hetkistä kampanjakuvaa. Olin menossa nostamaan rahaa kauppareissua varten ja jämähdin täysin. Tuijotin ruutua epäuskoisena ajatellen, että mielikuvitukseni tekee minulle tepposet. Aikani itseäni keräiltyäni ja ehkä hieman jopa järkyttyneenä onnistuin kuin onnistuinkin toimimaan automaatilla. Onneksi Poika oli jo osastolla, eikä hänellä ollut mitään hätää. Jos leikkauspäivänä olisin törmännyt tuohon kuvaan, olisin varmasti romahtanut.


Huono päivä

Kaikki oli sujunut suunnitellusti ja Poika oli palannut heräämöstä osastolle johonkin aikaan yöstä. Seuraavana aamuna kun pääsin paikalle huomasin heti, että Poika oli kivuliaan oloinen ja hieman unelias. Eikä ihme.

Oli keuhkokuvan aika ja se ei ehkä osunut parhaimpaan mahdolliseen väliin koska asento, jossa kuva otettiin oli sellainen, että se varmasti tuntuisi pahalta nyt kun rintalastan alue oli taas kipeä. Pojan piti istua selkä suorana niin, että kädet nostettiin ylös. Olin mukana ja pidin Pojan lantiosta kiinni kun kuvia otettiin. Takaisin osastolle päästyämme, Poika oli kovin itkuinen ja selvästi kipeä. Hoitaja kysyi minulta, oliko itku minun mielestäni kipuitkua. Hieman hämmentyneenä vastasin että kyllä se oli ja hoitaja kävi hakemassa Pojalle annoksen morfiinia.

Lääke vaikutti melko nopeasti ja Poika rauhoittui ja nukahti syliini. Vähän ajan kuluttua hoitaja tuli kertomaan, että oli nyt vasta lukenut Pojan papereista mitä edellisenä päivänä oli tehty ja sanoi, ettei ihme jos Poika oli kipeä, kun oli jälleen tavallaan ensimmäinen leikkauksen jälkeinen päivä. Olin todellakin ajatellut, että hoitohenkilökunnalla olisi ollut tiedossa, mitä Pojalle oli leikkaussalissa tehty, eikä näin ollen olisi tarvinnut ihmetellä, miksi hän tuntui olevan niin kipeä.