Translate

2019-03-03

Aika rientää

Hui, kaksi vuotta on hurahtanut aivan huomaamatta ja täytyy myöntää että olen pitkiksi ajoiksi unohtanut koko blogin olemassa olonkin. Välillä on käynyt mielessä, että pitäisi varmaankin päivittää kuulumisia, mutta se on kuitenkin aina jäänyt. Tämäkin asia muistui mieleeni nyt Pojan käytyä kontrollissa. Olin näköjään vuosi sitten aloitellut kirjoitusta, mutta se on sitten jäänyt kesken ja julkaisematta.

Nämä kuluneet kaksi vuotta ovat olleet erittäin tasaista eloa. Poika on nyt eskarissa (uskomatonta) ja menee siellä muiden mukana kuin kala vedessä. Hän osaa lukea jonkin verran ja laskea hienosti välillä vaikeampiakin laskutoimituksia. Vauhtia riittää ja mietin juuri pari viikkoa sitten, kun olimme pulkkamäessä, että niin hän vaan jaksaa itse kävellä ylös sellaisia mäkiä, joissa minullakin tekee tiukkaa - aivan uskomattoman hieno juttu.

Edellinen kontrolliväli oli yhdeksän kuukautta ja nyt tauko tässä välissä oli vuoden. Sekin on auttanut siinä, että on voinut keskittyä elämiseen ja arkeen sydänvian sijaan. Pojalla ei ole nyt muita lääkkeitä kuin disperin, joka suurimmalle osalle yksikammioisista kai jää loppuelämäksi tällä tietoa.

Saturaatio on sekä vuosi sitten, että nyt kontrollissa ollut 99:n luokkaa ja muutenkin kaikki arvot kutakuinkin rajojen sisällä. Viime vuoden kontrollissa kardiologimme ehdotti, että osallistuisimme sopeutumisvalmennuskurssille, sekä tietysti siksi, että se voisi olla mukavaa, mutta hän ajatteli myös sitä, kuinka hieno esimerkki Poika olisi siitä, että näinkin hyvin voi sydänvialla ja nimenomaan yhdellä kammiolla pärjätä.

Kurkunpääntulehduksia edelleen tulee muutama kerta talven aikana, mutta nykyään pärjäillään yleensä kotona kortisonin avulla eli tämäkin puoli on iän myötä helpottanut.

Poika itse puhuu avoimesti ja mutkattomasti sydänviastaan jos se tulee esiin, ja tämä on mielestäni erittäin hyvä asia. Toivon, että se ei iän myötä muutu piiloteltavaksi tai häpeiltäväksi asiaksi. Viime vuonna päiväkodissa oli pari kertaa ollut sellainen keskustelu Pojan ja kavereiden välillä, että hän oli kertonut sydämensä olevan puolikas ja tätä ei oltu uskottu (mikä sinänsä ei ole ihme). Pohdin asiaa sitten jonkin aikaa ja keskustelin päiväkodin kanssa ja päätimme lisätä vanhemmille menevään viikkokirjeeseen pienet terveiset siitä, että Pojalla tosiaan on sydänvika ja yksikammioiseen sydämeen usein viitataan puolikkaana sydämenä, joten jos kotona tulee puhetta siitä että Poika puhuu höpöjä niin voi sanoa, että kyllä hän ihan oikeassa kuitenkin on. En halunnut asiasta tehdä sen isompaa numeroa, mutta ajattelin että ei ole mukavaa jos Pojalle tulee sellainen tunne, että häntä pidetään valehtelijana. Ja toisaalta, nyt kun hän on jonkin verran alkanut käymään kavereilla kylässä tai kaverisynttäreillä, niin viasta pitää kuitenkin varmuuden vuoksi mainita. Tietynlaista tasapainoilua tämäkin asian kanssa vaaditaan.

Ja sitten vielä se asia, minkä takia varmaankin blogi nyt taas palasi mieleeni ja sai minut tarttumaan näppäimistöön. Vaikkakin kontrollissa kaikki oli päällisin puolin hyvin, kardiologi toi esiin kuitenkin muutamia pieniä muutoksia, joihin kiinnitti huomiota. Saattaa olla, että veren virtauksessa on jossain kohtaa jokin hidaste ja tämän takia hän tekee lähetteen Helsinkiin magneettikuvaukseen. Hän rauhoitteli, että ei tarvitse huolestua, hän vain haluaa olla ajoissa seuraamassa mahdollisia muutoksia, jotta niihin voidaan reagoida tarpeeksi ajoissa. Olen rauhallinen enkä varsinaisesti huolestu tai hätäänny, mutta muutos on muutos. Olemme saaneet pitkään elää tasaista elämää ja jättää sydänasiat sivuun ja nyt väkisinkin mieli karkaa ajatukseen, että mitä seuraavaksi. Asia ei ole kiireellinen, varmaan kesän aikana lähdetään käymään uudessa lastensairaalassa. Emme ole TCPC:n jälkeen Helsingissä näissä merkeissä käyneetkään. 

Tästäkin huolimatta päällimmäisinä tuntoina on rauhallisuus ja kiitollisuus Pojan voinnista. Uskomatonta, että Pojasta tulee syksyllä koululainen. Aika kuluu nopeasti.