Translate

2014-03-24

Omakotiloma

Osasto alkoi täyttyä uhkaavasti ja koska Pojalla ei ollut mitään suurempia ongelmia, hoitajat ehdottivat päivää ennen kardiologin vierailua, että lähtisin Pojan kanssa yöksi kotiin. Osastolla alkoi olla tarjolla jos jonkinlaista tautia, joten saattoi olla jopa turvallisempaa olla kotona. Näin saataisiin myös yksi huone käyttöön sitä varalta, että yöllä osastolle tulisi lisää potilaita. Tartuin tarjoukseen taas mielelläni. Kotona kun oli joka tapauksessa helpompi olla ja viihdyttää Poikaa. Illalla meidän pitäisi käydä vielä hakemassa antibioottiannos, mutta tästä eteenpäin sitä annettaisiin vain kaksi kertaa vuorokaudessa, illalla ja aamulla.

Lähdimme siis kotilomalle ihan omaan kotiin. Pojan jo nukkuessa, eräs ystäväni soitti ja kyseli kuulumisia. Kerroin, että olimme kotona ja Poika oli omassa sängyssään nukkumassa - kanyyli päässä. Aloin miettiä, että enpä olisi aikaisemmin kuvitellut, että on ihan normaalia että vauvamme nukkuu omassa sängyssään kanyyli päässä, enkä pitäisi sitä edes mitenkään kummallisena.


Pistoksia

INR-arvo heilahteli holtittomasti edelleen, eikä lääkkeen oikeaa annostusta tahtonut löytyä millään. Minua harmitti Pojan puolesta, kun joka päivä jouduttiin ottamaan kyynärtaipeesta suoninäyte. Osastolla kävi harjoittelija, joka ei onnistunut saamaan näytettä pari kertaa kokeiltuaan ja sanoi lähettävänsä jonkun kokeneemman henkilön paikalle. Ymmärrän kyllä, että jokaisen pitää harjoitella, että oppii ottamaan näytteitä ja pieniltä lapsilta kun näytteen saaminen on muutenkin vaikeampaa, mutta tässä kohtaa esitin pyynnön, että Pojalta tästä eteenpäin ottaisi vain joku kokenut näytteenottaja verta, koska sitä jouduttiiin tekemään päivittäin. Laboratoriohoitaja oli erittäin ymmärtäväinen ja Pojan papereihin kirjattiin tieto, että halutaan kokenut näytteenottaja.

Samalla keskustelimme siitä, miksei INR-arvon mittaukseen tarkoitettua pikamittaria voinut käyttää Pojan tapauksessa. Sen kanssa näyte saataisiin kätevästi sormenpäästä ja vain silloin tällöin arvoa pitäisi kontrolloida suoninäytteellä. En saanut selvää vastausta. Hoitaja itsekin oli hieman ymmällään, mutta kertoi, että sairaalassa oli ns, periaatepäätös, että mittaria käytettiin ainoastaan aivohalvauspotilailla. Olin kysynyt samaa asiaa jo muiltakin, eikä kukaan ollut osannut antaa minulle selitystä asiaan. Laboratoriohoitaja kehotti minua laittamaan asiasta palautettta, josko asiaa sitten mietittäisiin uudelleen.

Antibiootin laitto kanyyliin aiheutti edelleen Pojassa tuskanitkua ja kun yritin kysyä hoitajilta, onko tämä nyt ihan normaalia, en saanut siihenkään asiaan mitään selvää vastausta, ihmettelyä vain ja kommentin, että kyllä se ainakin vetää vielä.

2014-03-23

Kummituksia

Päivystyksen kautta tiemme vei osastolle. Poika oli virkeä, eikä muuta ongelmaa ollut kuin kohollaan olevat tulehdusarvot, mutta koska alla oli juuri tehty sydänleikkaus, haluttiin ottaa varmanpäälle ja aloittaa iv-antibiootti. Leikkauksen jälkeen yleensä tulehdusarvot olivat koholla joka tapauksessa, mutta yhdistettynä edellisen illan lämmönnousuun, se antoi aihetta olla tarkkaavainen asian suhteen.

Pojalle laitettiin kanyyli päähän ja verkkopipo pitämään sitä paikoillaan. Sitten majoituimme lastenosastolle odottelemaan jatkopäätöksiä. Koska Poika oli juuri ollut hoidossa Helsingissä, olimme eristyksissä MRSA-tartuntavaaran vuoksi. Pojasta otettiin näytteet, mutta tuloksissa kestäisi muutama päivä.

Antibioottia annettiin suonensisäisesti kolme kertaa vuorokaudessa. Ensimmäisenä yönä heräsin siihen, että sinipukuisiin kaapuihin ja hengityssuojaimiin pukeutuneita hahmoja tuli Pojan huoneeseen. Olin aivan unenpöppörössä ja hetken mietin mitä ihmettä tapahtuu, kunnes tajusin, että olimme sairaalassa ja hoitajat tulivat antamaan Pojalle antibioottiannoksen. Kanyyli taisi olla vähän huonossa asennossa, koska Poika heräsi täydestä unesta huutamaan täyttä kurkkua kun antibioottia laitettiin. Hoitajakin ihmetteli, miten Poika niin kovasti huusi, kun ei aine itsessään pitänyt olla mitenkään inhottavan tuntuista.

Seuraavana päivänä lääkäri kertoi olevansa sitä mieltä, että olisimme osastolla seuraavaan viikonloppuun asti, jolloin kardiologi Helsingistä tulisi käymään ja saisi päättää jatkosta, mikäli tulehdusarvot vielä olisivat kohollaan. Oli siis tiedossa pitkät pari päivää energiaa täynnä olevan lapsen kanssa pienessä huoneessa. Itse en saanut edes poistua huoneesta kuin parvekkeen kautta voimassa olevan eristyksen takia.


Elämänperhonen

Tähän väliin haluan taas jakaa yhden laulun sanat. Kuten aikaisemmin jo mainitsin, musiikki herättää minussa voimakkaita tunteita ja tietyt laulut tuntuvat sanoituksillaan osuvan juuri kohdalleen. Kuuntelin pitkästä aikaa vähän vanhempia lauluja  ja olen tämänkin kuunnellut moneen kertaan aikaisemmin, mutta jostain syystä juuri nyt se sai tunteet valloilleen. Palasin tunnelmissa Pojan ensimmäisiin viikkoihin.

Jenni Vartiaisen 
Elämänperhonen:

Ympärilläsi pyörin, räpyttelen siipiä
Hätääntyneenä hyörin, koitan hiljaa hiipiä
Haluaisit jo mennä, se liian aikaista ois
Jos suristen en lennä, sä vain himmenet pois

Mä kuiskaten korvaasi käsken
Älä vielä luovuta kesken

Mä oon se pieni hyönteinen
Joka napaasi kutittaa
Sua vielä rauhaan jätä en
Et saa liukua rajan taa
Et saa liukua rajan taa

Tänään et piiloudu taakse raskaiden verhojesi
Äiti on yhä tässä, sun elämänperhosesi
(äiti, äiti, äiti, äiti)
Haluaisit jo mennä, se liian aikaista ois
Jos suristen en lennä, sä vain himmenet pois

Mä sydämesi lyöntejä lasken
Älä vielä luovuta kesken

Mä oon se pieni hyönteinen
Joka napaasi kutittaa
Sua vielä rauhaan jätä en
Et saa liukua rajan taa
Et saa liukua rajan taa
Et saa liukua rajan taa

Älä mee
Älä mee
Oon tässä
Älä mee
Älä vielä
Ei vielä
Ei vielä

2014-03-22

Kodin kautta

Oli ihanaa olla taas kotona. Kauan odotettu ja pelätty leikkaus oli nyt ohi ja siitä oli selvitty ilman suurempia huolia. Jos kaikki sujuisi hyvin, seuraava visiitti Helsinkiin näissä merkeissä olisi aikaisintaan parin vuoden päästä. Pojasta ei olisi uskonut, että hän oli juuri käynyt läpi sydänleikkauksen. Lapset ovat siitä ihania, että he eivät osaa turhaan pelätä liikkumista haavansa kanssa ja osaksi sen takia varmasti toipuvat nopeammin kuin samassa tilanteessa olevat aikuiset. Kun se ei satu, ei sitä enää varota.

Kotiin päästyämme Pojalla oli hieman lämpöä, muttei hän kuitenkaan muuten vaikuttanut erityisen huonovointiselta. Seuraavana päivänä menimme ennalta määrättyihin verikokeisiin omaan sairaalaamme, ja tulosten tultua soitin Helsinkiin sydänosastolle Marevan-annoksen määräämistä varten. Samalla mainitsin edellisen illan lämmönnoususta sekä tuloksissa näkyneestä tulehdusarvojen lievästä kohoamisesta. Lääkäri kehotti meitä lähtemään päivystykseen ja sanoi, että Poika luultavasti otettaisiin osatolle, jossa aloitettaisiin suonensisäinen antibiootti ja seurattaisiin tuhlehdusarvoja. Hän lupasi soittaa etukäteen sairaalaan tulostamme.

Ilo kotiutumisesta jäi siis lyhytaikaiseksi, mutta onneksi nyt olimme kuitenkin paljon lähempänä kotia, jos Poika joutuisi sairaalaan jäämään.

2014-03-11

Pillerin pyöritystä

Matkaa oli sen verran, että puolessa välissä piti pysähtyä jalottelemaan ja antamaan Pojalle ruokaa ja lääkkeet. Matka oli sujunut rauhallisesti, eikä Poikaa tuntunut haittaavan kaukalossa istuskelu. Pysähdyin erään tehtaanmyymälän kohdalla ja menimme Pojan kanssa kahvilan puolelle ruokailemaan. Pojan vaatteita riisuessa muistin, että hänellä olikin sairaalapaita päällä. Ei se nyt ehkä niin räikeästi ulkopuolisen silmään osunut, mutta minua vähän huvitti. Näyttipä nimirannekekin olevan vielä paikallaan.

Kun Poika oli syönyt soseensa kaivoin esiin lääkepussini. Huvittuneena mietin, että olimme varmasti melkoinen näky, kun levitin pöydälle kaikki sinisiä ja punaisia pillereitä sisältävät pussit ja yritin etsiä sen kellonajan annoksia. Marevanannos oli valmiiksi jauheena, mutta furesis piti jauhaa itse. Lainasin kahta pikkulusikkaa murskatakseni pillerit. Sekoitin ne veteen ja annoin ruiskulla Pojalle suuhun. Onneksi Poika oli tottunut lääkkeisiin ja otti ne ongelmitta. Ihme, ettei kukaan tehnyt ilmoitusta sairaalasta varastetusta lapsesta tai ainakin epäilyttävästä toiminnastani pilleripussien ja ruiskujen keskellä. Joka tapauksessa, hommat saatiin hoidettua ja pääsimme jatkamaan matkaa. Seuraavan yön nukkuisimme kotona.

2014-03-09

Lunta tulvillaan

Maanantaina INR-arvo vihdoin oli taas oikeissa lukemissa. Tarvittaisiin vielä toinen peräkkäinen päivä, jotta Poika pääsisi lähtemään kotiin. Helpotuksekseni McDonald -talosta oli viikonlopun aikana kotiutunut perhe jos toinenkin ja minulle luvattiin viimeinkin paikka niin pitkäksi aikaa kuin olisi tarvetta. Sitä ei siis enää tarvinnut miettiä. Saimme myös vieraita kahden ystäväni ja vauvan muodossa, ja pieni poikkeus rutiineihin tuntui aina virkistävältä.

Kävipä niin, että tiistaiaamu valkeni kovassa lumimyräkässä ja matkasimme aamulla taas Lastenklinikalle Pojan kanssa laboratoriokokeille. Koska takana oli yksi oikea lukema, jäimme odottamaan tuloksia osastolle. Vaikka tulos oli odotettu ja myös todennäköinen, olin silti yllättynyt, kun INR oli pysynyt rajoissa. En meinannut uskoa, että pääsisimme siis lähtemään tänään kotiin. Mies tuntui yhtä hämmästyneeltä langan toisessa päässä kun hänelle asiasta ilmoitin. Olimme selvästi molemmat sisäistäneet sen, ettei kannattanut odottaa liikoja, mutta olipa sitten tiedossa iloisia yllätyksiä.

Jätin Pojan osastolle siksi aikaa kun menin siivoamaan McDonald -talon huoneen ja pakkaamaan ne muutamat tavarat, jotka minulla oli mukana. Sairaalassaoloaika oli tuntunut ikuisuudelta, vaikka tosiasiassa kotiutuspäivä oli tasan kaksi viikkoa leikkauksesta, eli ihan ennakkoarvioiden mukaan mentiin.

Sain mukaani erinäisiä pussukoita, jotka sisälsivät eri kokoisia annoksia Marevania ja ohjeen, mitä annostusta milloinkin käytettäisiin. Heti seuraavana päivänä pitäisi omassa sairaalassa mennä kokeille ja Marevan-annostusta säädettäisiin sitten tulosten mukaan. Lisäksi Pojalla oli myös nesteenpoistolääkitys pari kertaa päivässä.

Sairaalassa lähtöä tehdessämme tajusin, että olin jättänyt Pojan omat vaatteet autoon ja hoitajat antoivat luvan lähteä sairaalavaatteissa kotiin. Lupasin laittaa vaatteet kardiologin mukana takaisin Helsinkiin.

Lunta pyrytti aivan luvattoman paljon, mutta minulla oli rauhallinen mieli kun lähdin pikku hiljaa ajelemaan kotia kohti, Poika kaukalossa mukanani. Tästä reissusta oli nyt virallisesti selvitty ja ei ollut tarvetta kiirehtiä turhaan.

2014-03-03

Mustelmia

INR-arvo heitteli edelleen ja McDonald -talon keikka läheni loppuaan. Minulle oli luvattu paikka vain maanantaihin asti, mutta toivoin, että huoneita vapautuisi niin, että saisimme jatkaa oleilua Talossa. Olihan minulla tiedossa seuraavakin yöpymispaikka, mutta koska Pojan kanssa piti sairaalassa käydä aamuin illoin, tästä läheltä se oli paljon helpompi hoitaa. Muutenkin jouduin sairaalakäyntiä varten joka aamu herättämään Pojan ja illalla taas pitämään hereillä, kun yöunet kutsuivat jo kahdeksan aikaan. Jos matka pitenisi kovasti, aikataulutus olisi taas vähän haastavampaa. Mutta en missään nimessä valittanut, oli se niin hieno asia saada olla Pojan kanssa vapaasti.

Mies ja Tyttö lähtivät jälleen kotiin ja sovimme vierailusta taas muutaman päivän päähän jos nyt kävisi niin, ettemme vieläkään pääsisi kotiin. Toivoin kyllä hartaasti, että lääkkeen oikea annostus löytyisi, Pojan reidet olivat jo aivan täynnä sinisiä mustelmia Klexane-piikityksestä ja hän tiesi jo housuja riisuttaessa, että kohta taas pistettäisiin. Se on hirveä tunne, kun ei pysty tekemään mitään toisen puolesta vaikka mieluusti itse ottaisi vaikka kymmenen kertaa piikin jos siitä olisi apua Pojalle eikä häntä tarvitsisi pistää.

2014-03-02

Perhe koossa

Oli hieno tunne saada Poika sairaalasta mukaan, vaikkei vielä ihan kotiin asti. Onneksi McDonald -talossa pystyi olemaan lähes kuin kotona. Ja "kotiloma" tuntui todella lomalta tiiviin sairaalajakson jälkeen. Talossa Pojan kanssa pystyi elämään lähes normaalisti ja oli ihanaa illalla mennä nukkumaan tuhisevan pienokaisen viereen eikä miettiä, miten osastolla meni ja nukkuiko Poika vai heräilikö itkemään.

Sairaalassa oleminen oli rajoittunut tiukasti sängyn ympärille ja Poikakin alkoi voimistuessaan käydä hieman levottomaksi, kun ainoa vaihtoehto sängylle oli minun sylini. Nyt pääsi taas katselemaan vähän isompia nurkkia ja vaihtamaan paikkaa kun edellinen huone kävi tylsäksi.

Mikä parasta, myös Mies ja Tyttö olivat tulossa taas käymään. Saisimme pari päivää viettää koko perhe yhdessä aikaa. Yritin väliaikoina työntää pois melestäni sen, miten kova ikävä minulla oli Tyttöä, kun en nähnyt häntä aina muutamaan päivään. Onneksi heidän oli mahdollista tulla välillä käymään. Vierailut pidettiin kuitenkin kohtuullisen lyhyinä, koska Tyttö ei ollut kovin hyvä nukkumaan, ja vieraassa paikassa, kaikki samassa huoneessa nukkumisesta ei oikein tahtonut tulla mitään.

Samaan syssyyn ilmoittivat Pojan kummit toiselta puolelta Suomea tulevansa myös Helsinkiin johonkin messuille ja samalla meitä tapaamaan. Iloksemme voimme kertoa, että he näkisivät myös kummipoikansa kunnolla, koska olimme koko perhe koolla samassa paikassa. Tällaiset pienet asiat piristivät mieltä kyllä kummasti ja auttoivat jaksamaan sairaalassa ravaamista vaikka vähän pitempäänkin.

2014-03-01

Lomalla viimeinkin..

Kotiinlähdön mahdollisuuden peruuntuminen sai ajan matelemaan. Tiesin, ettei ainakaan muutamaan päivään ollut kotiin asiaa ja se tuntuikin jotenkin kovin kaukaiselta ajatukselta. Vaikkei mitään viitteitä siitä ollut, järjenvastaisesti pelkäsin, että pitkittynyt sairaalassaolo toisi mukanaan jotain muita takapakkeja, vaikka eihän se sairaala mikään paha paikka ollut.

Seuraavana aamuna kyselin, miten yö oli sujunut ilman nenämahaletkua. Ja olihan se sujunut. Poika ei ollut suostunut syömään maitoa tuttipullosta herätessään, mutta ei kai ollut lopulta ollut kovin nälkäinenkään, koska oli nukahtanut sopuisasti uudelleen muutaman kerran herättyään. Toisaalta, en uskonutkaan että nälkä olisi yllättänyt muutoin kuin tottumuksesta, koska edellisenä päivänä kun nenämahaletku oli otettu pois, Pojan nestekiintiö oli täynnä jo ennen iltaseitsemää. Tähän asti se oli jäänyt joka vuorokaudelta hieman vajaaksi, vaikka yölläkin maitoa oli vielä valutettu. Ja huomasihan sen siitä, miten innolla Poika oli päivällä vedellyt päärynäsosetta, että kyllä se letku siellä kurkussa taisi kuitenkin sen verran ärsyttää, ettei se syöminenkään sen kanssa sujunut aivan tavanomaisesti.

Oli myös muita hyviä uutisia. Lääkäri tuli puhumaan kanssani ja ehdotti, että ottaisin Pojan mukaani "kotilomille". Mitään muuta syytä sairaalassaoloon kun ei enää ollut kuin Marevan -annostuksen kohdalleen saaminen ja siihen liittyvät verikokeet ja Klexane -pistokset. Pistoksia annettiin niin kauan aamuin illoin, kunnes INR-arvo olisi kohdallaan. Pistosten tarkoitus oli ohentaa verta lyhytaikaisesti, kunnes oikea lääkitys olisi kunnossa.

Tartuin riemuissani tarjoukseen ja olin iloinen, että minulla edelleen oli paikka noin kilometrin päässä, McDonald -talossa. Tarjoukseen kun sisältyi ehto. Pojan piti aamu- ja iltakahdeksalta käydä osastolla kokeissa ja pistoksilla. Tämä oli helppoa kun saimme majailla niin lähellä. Lähes saman tien pakkasin Pojan mukaani sairaalavaatteissaan ja lähdimme kotilomailemaan. En olisi voinut olla paremmalla tuulella.