Pitkää aikaa

Syksy eteni ja Helsingin suunnasta ei kuulunut mitään. Minun postin kyttäämiseni kävi jo niin neuroottiseksi, että kävin  postilaatikolla aina heti, kun postin olisi pitänyt tulla ja viikonloput ärsyttivät minua, koska silloin posti ei kulkenut.

Soitin myös jonohoitajalle, mutta hänelläkään ei ollut uutisia. Seuraavan kuukauden leikkauslista oli melkein valmis, eikä Pojalle oltu vielä annettu aikaa. Hän kysyi myös, että onko Pojan tilassa tapahtunut jotain muutosta, mutta vastasin että ei, hän voi hyvin, äiti ei niinkään.

Yritin keskittyä normaaliin elämään ja tottahan toki, sitä piti myös elää, kahden pienen lapsen kanssa. Mutta aina kun lapset menivät nukkumaan ja minulla oli aikaa vajota omiin ajatuksiini, ne pyörivät vain ja ainoastaan yhden asian ympärillä. Olin tulla hulluksi!

Koitti taas seuraavan kontrollin aika, ja se oli kuin kopio edellisestä. Poika voi hyvin, saturaatiokin oli 84. Shuntti ei ollut kaventunut lisää.  Todettiin, että leikkaus mitä luultavimmin olisi joulukuussa, joten seuraavaa kontrolliaikaa ei nyt sovittu. Se olisi sitten leikkauksen jälkeen.

Leikkauksen jälkeen. Mikä se sellainen aika olisi? Nyt oli olemassa vain aika ennen leikkausta.

Jonossa ollaan

Helsingissä ollessamme lääkäri puhui, että seuraava leikkaus tehtäisiin 1-2 kuukauden sisällä. Kun virallinen kirje lopulta Helsingistä tuli, siinä kerrottiin, että Poika oli laitettu leikkausjonoon 1-3 kuukauden kiireysluokalla.

Vaikka Pojalla ei voinnin puolesta ollut sillä hetkellä mikään kiire leikkaukseen, toivoin että aika tulisi pian. Oli puuduttavaa odotella kutsua ja samalla mieltä vaivasi shuntissa näkynyt pieni kaventuma. Mitä jos se yhtäkkiä pahenisikin ja jouduttaisiin lähtemään kotoa asti kiirellä leikkaukseen Helsinkiin.

En pystynyt keskittymään mihinkään muuhun, kuin että tuolle maailman pysäyttävälle tapahtumalle määrättäisiin ajankohta. Sitten siihen pystyisi alkaa valmistautua.

Samalla toivoin hartaasti, ettei se aika koskaan tulisi. En halunnut luovuttaa Poikaa leikeltäväksi. Ajatuksena tuntui naurettavalle, että tuolle eläväiselle, normaalille Pojalle pitäisi muka suorittaa joku leikkaus. Pöh.

Siinä odotellessa oli taas seuraavan kontrollin aika. Lääkäri kertoi asiat suunnilleen niin, kuin mitä olin ajatellutkin. Poika voi tilanteeseen nähden edelleen hyvin. Saturaatio pyöri 80 tienoilla ja huulissa oli havaittavissa lievää sinisyyttä. Mitään muutoksia huonompaan ei sydämen suhteen ollut tapahtunut ja voimme hyvillä mielin palata kotiin odottelemaan leikkauskutsua.

Melkein joka kerta kontrollissa lääkäri muisti mainita, miten hienoa oli nähdä Poika nyt niin virkeänä ja hyvinvoivana, kun hän muisti miten huolissaan lääkärit olivat olleet alkuviikkoina teho-osastolla Pojan sängyn vieressä miettimässä miten Pojan kävisi.