Nappisilmät kurkistelee

Ensimmäinen yö leikkauksen jälkeen sujui tasaisesti. Pääsimme heti aamulla katsomaan Poikaa. Kaikkiin laitteisiin ja kanyyleihin ym. oli jo niin tottunut, että pystyi katsomaan niiden ohi Poikaa ja hän näytti hyvältä. Tai niin hyvältä kuin kahden avosydänleikkauksen jälkeen nyt voi näyttää. Mutta turvotus oli vähäisempää kuin ensimmäisen leikkauksen jälkeen ja osansa tietysti oli sillä että rintakehä oli tällä kertaa kiinni.

Lääkkeitä pystyttiin vähentämään tasaiseen tahtiin, mutta Poika pidettiin unessa edelleen. Kovasti hän yritti välillä rimpuilla hereille ja lääkettä jouduttiin antamaan ylimääräisiä annoksia ja lopulta vaihtamaan toiseen. Oli tärkeää, että Poika lepäilisi vielä rauhallisesti sekä hengityskoneen takia että siksi, koska ei tiedetty miten sydän kestäisi hereilläoloa.

Pari päivää leikkauksesta Poika välillä availi jo silmiäänkin, mutta kauaa hänen ei annettu mailmaa ihmetellä, koska hereillä ollessaan hän heti alkoi rimpuilla irti johdoista ja lepositeistä ja yritti taistella hengityskonetta vastaan.

Kaikki nämä heräily-yritykset saivat minut uskomaan, että Poika olisi vahva ja toipuisi koettelemuksistaan vielä. Pieni pelko silti koko ajan oli, että jälleen tulisi jokin takapakki, mutta koitin kovasti uskoa, että meillä niitä olisi ollut jo tarpeeksi.

Jatkuva kamppailu toivon ja epätoivon välillä oli uuvuttavaa. Teho-osaston hoitajat tarjosivat moneen eri otteeseen mahdollisuutta keskustella tapahtumista ja ajatuksista tukihenkilön kanssa mutta en kokenut sitä tarpeelliseksi siinä hetkessä. Piti vain elää hetki kerrallaan, eikä miettiä menneitä tai tulevia, sen aika olisi sitten myöhemmin.