Mieheni oli saapunut takaisin Helsinkiin edellisenä iltana, käytyään pyörähtämässä kotona. Saimme taas luvan aamulla käydä katsomassa Poikaa ennen leikkaussaliin lähtöä. Tuntui aivan uskomattoman pahalta lähteä teho-osastolta pois, kun emme tienneet, olisiko kyseessä viimeinen kerta kun näemme Pojan elossa.
Emme halunneet mennä Mäkkäritaloon odottamaan pitkiä tunteja leikkauksen kulumista, vaan lähdimme taas jonnekin muualle, ihan mihin vain. Molemmat varmasti toivoivat päätyvänsä johonkin toiseen todellisuuteen, mutta päädyimme ostoskeskukseen. Emme juurikaan puhuneet, kuin puolikkaita lauseita. Kuljimme kaupasta toiseen taas ilman, että näimme edes eteemme. Välillä joku isovanhemmista soitti ja kysyi vointiamme ja yritti lohduttaa sen minkä pystyi. Istuimme jonkun ravintolan pöydän ääressä tilaamatta mitään. Minun ajatukseni kävivät koko ajan kamppailua sen kanssa, mitä puhelimessa sanottaisiin, kun kirurgi leikkauksen päätteeksi soittaisi. Halusin uskoa, että kaikki olisi mennyt hyvin mutta välillä taas suuri musta möykky ilmestyi ajatuksiini ja mietin miten reagoisin, jos saisin kuulla Pojan menehtyneen leikkauksessa. Olisinko tyyni, vailla ymmärrystä vai alkaisinko huutaa ja itkeä. Sitten yritin taas sulkea sen mahdollisuuden pois mielestäni ja keskittyä ajattelemaan positiivisesti. Eihän voinut olla sellaista mahdollisuutta, että Pojalle kävisi huonosti. Eihän?
Kirurgi oli ensimmäisen leikkauksen jälkeen soittanut miehelleni, joten automaattisesti ajattelimme, että hän tekisi niin tälläkin kertaa. Minun piti mennä ostoskeskuksen vessaan käyttämään rintapumppua, koska.. no piti. Siellä pienessä vessakopissa istuessani pöntön päällä, pumppu kädessä, puhelimeni soi. Soitto tuli kännykkänumerosta, ja olin varautunut lopettamaan lehtimyyntilöpinät alkuunsa.
Soittaja olikin kirurgi. Kädet vapisten laitoin pumpun pois ja peitin toisen korvan kuullakseni paremmin, mitä kirurgi puhui toisessa päässä. Leikkaus oli sujunut mallikkaasti. Hieman lisäharmia oli tuonut kiinnikkeet, joita oli jouduttu irrottelemaan, mutta muuten kaikki oli sujunut suunnitelmien mukaan. Poika oli vielä leikkaussalissa ja hänet vietäisiin kohta heräämöön. Muutaman tunnin päästä häntä voisi mennä katsomaan teho-osastolle, mutta kannattaisi soittaa ensin, että hänet on jo saatu asetettua paikalleen. Ensimmäinen vuorokausi olisi taas kriittinen, ja sen aikana nähtäisiin, mihin suuntaan vointi lähtisi.
Kiittelin kirurgia soitosta, ja varmasti myös leikkauksen onnistumisesta. Tungin rintapumpun takaisin muovikassiin ja lähdin etsimään miestä kertoakseni uutiset. Vaikka edessä olisi vielä pitkä taival toipumisen suhteen, suuri paino vierähti päältäni ja helpotus tulvahti mieleeni. Vaarallisesta leikkauksesta oli ainakin nyt selvitty.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti