Teho-osastolla on sellainen käytäntö, että he eivät soita sieltä vanhemmille, ellei jotain vakavaa ole sattunut. Sinne suuntaan taas saa soittaa niin usein kuin haluaa ja mihin vuorokauden aikaan tahansa.
Olimme juuri sairaalan käytävällä, omaistenhuoneen ulkopuolella menossa Poikaa katsomaan kun mieheni puhelin soi. Numerossa oli sairaalan numeron alku. Mieheni vastasi ja taas yritin lukea hänen kasvoiltaan, mitä soittaja sanoi. Paniikki alkoi nousta. Mies kertoi, että olemme juuri oven takana ja näytti minulle kädellään, ettei pitäisi hätääntyä. Hän sulki puhelimen ja soitimme summeria päästäksemme sisälle. Pojalla ei kuulemma ole mitään hätää, mutta jotain tärkeää asiaa lääkärillä oli meille.
En voinut kuvitella, mikä tuo tärkeä asia voisi olla, jos Poika kerran oli kunnossa, joten päässäni ehdin jo miettimään kaikenlaisia kauhukuvia. Saman tien kun pääsimme huoneeseen, vanhempi naislääkäri tuli meitä sieltä hakemaan. Heti ensimmäiseksi hän moneen kertaan toisteli, että vauvalla ei ole mitään hätää. ECMO-laitteesta irrotus oli sujunut suunnitellusti ja hänen asiansa koski aivan jotain muuta. Sydämeni pamppaili edelleen.
Juuri tuohon aikaan mediassa oli kova keskustelu meneillään Helsingin lastenklinikan tiloista. Lehdistö oli ollut teho-osastolla kuvaamassa juuri silloin, kun Pojalle tehtiin tuota toimenpidettä. Lääkäri halusi varmistaa meiltä, että kuvan saisi julkaista lehdessä. Hän selitti, että kuvasta ei nyt ihan suoraan saa selvää, että juuri meidän poikamme siinä on, mutta ei halunnut ottaa riskiä, että näemme kuvan lehdessä ja tunnistamme poikamme siitä, eikä kuvaustilanteesta ole kerrottu. Annoimme luvan julkaista kuvan ja lehden ilmestyttyä sen tietysti hankimme. No, eipä kuvasta tosiaan poikaamme tunnista, koska hänestä ei siinä näy hiustupsuakaan, mutta lehti on tallessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti