Maailma väärinpäin

Kaikki kävi niin nopeasti, etten ehtinyt kunnolla ymmärtää, mitä tapahtuu. Rauhallinen tunnelma oli yhtäkkiä muuttunut kaaokseksi. Lähdimme mieheni kanssa ajelemaan kohti Helsinkiä sekavissa tunnelmissa jo hieman ennen ambulanssin lähtöä. Koko matkan ajan odotin, koska ambulanssi ohittaa meidät, mutta en nähnyt. Ehkä se meni ohi sillä aikaa, kun pysähdyimme. Matka, henkisen ahdistuksen lisäksi, oli hankala myös fyysisesti, koska en ollut tätä ennen synnytyksen jälkeen kertaakaan istunut. Itkin, mutta mieli oli silti pelottavan tyyni. Jokin suojamekanismi oli varmasti aktivoitunut, enkä pystynyt ajattelemaan asiaa enempää vaan piti vain toimia.

Saavuimme perille Helsingin lastenklinikalle illalla ja kysyimme neuvonnasta, mihin Poika on viety. Tiedon saatuamme, lähdimme kohti teho-osastoa K9 ja ihmettelimme kellarikerroksen putkia ja vanhanaikaisia värejä, todellisuus ei vastannut mielikuvaamme lastenklinikasta.

Odotimme omaistenhuoneessa, että lääkäri tuli kertomaan meille missä mennään. He olivat jo ehtineet tutkia Pojan ja diagnoosi oli edelleen aortan koarktaatio. Lääkäri kertoi, että avosydänleikkauksessa tietysti aina on riskinsä, mutta kyseinen vika oli yleisimpiä vastasyntyneiden korjattavia vikoja. Olin kuvitellut, että leikkaus tapahtuisi heti tai ainakin seuraavana päivänä, mutta meille kerrottiin, että muutaman päivän ajan tässä odoteltaisiin ja annettaisiin Pojan voimistua ennen kuin leikkaus tehtäisiin. Päivää ei oltu vielä päätetty.

Teho-osastolla on vierailuajat ja juuri sillä hetkellä vierailuaikaa ei ollut, mutta pääsimme kuitenkin pikaisesti vilkaisemaan Poikaa, koska olimme tulleet niin pitkän matkan hänet nähdäksemme vielä sinä päivänä. Hoitaja sanoi, että he olivat huoneessa olleet hämmästyneitä kun kuulivat että olimme jo paikalla niin nopeasti.

Meitä varoiteltiin kävellessämme huonetta kohti, että tilanne saattaa näyttää pahemmalta kuin mitä se on. Poika ei enää ollut hengityskoneessa, mutta kaikenlaisia muita koneita ja letkuja kyllä olisi. Huoneessa oli kuusi potilaspaikkaa ja sinne astuessamme oli kuin olisi astunut toiseen todellisuuteen. Valtava määrä laitteita, letkuja, johtoja ja ties mitä. Teho-osasto oli myös melko uusi, joten se erottui todella edukseen muista tiloista, joita olimme matkalla sinne nähneet.

Ja siellä ikkunan vieressä, omalla paikallaan oli meidän pieni vauvamme. Sylistä viety pieneen muovilaatikkoon, kanyylit päässä ja happiviikset nenällä. Siihen näkyyn ei vain voinut varautua. Hoitaja selitti, että Poikaa voi vähän silitellä, mutta lääke, jota annettiin ductuksen auki pitämiseksi aiheuttaa ihon arkuutta ja ärtymystä, joten kovin paljoa ei kannattaisi kosketella.

Pienen hetken viivyimme ja sitten meidän piti poistua. Oli hirveä tunne jättää oma pieni vauva yöksi teho-osastolle ja lähteä majapaikkaan. Meille sanottiin, että vaikka keskellä yötä saa soittaa ja kysyä kuulumisia, jos siltä tuntuu. Onneksi meillä on Helsingissä ystäviä, joiden luo pääsimme yöksi. Olo oli todella kummallinen, enkä voinut edelleenkään ymmärtää, miten yhtäkkiä maailma oli kääntynyt päälaelleen. Nyt ei voitaisi muuta kuin odottaa.