Puhelin, älä soi

Samalla kun tunsin helpotusta, että Norwoodin leikkaus oli nyt tehty, mieltäni painoi se, että tälle tielle oli lähdetty. Yksikammioisen sydämen rakentamiseen kuuluu kolme avosydänleikkausta, ja näistä nyt vasta ensimmäinen oli takanapäin. Tämän ensimmäisen kerrottiin olevan vaarallisin, mutta eivätpä avosydänleikkaukset koskaan mitään vasemmalla kädellä tehtäviä ole. (Ellei kirurgi satu olemaan vasenkätinen..) Tiedossa olisi siis varmasti ainakin kaksi leikkausta, joista seuraava olisi heti jo puolen vuoden ikäisenä. Mietin, mahtaako Poika päästä välissä edes kotiin.

Lisäjännitystä aiheutti se, että kirurgi kertoi Pojan sydäntilanteen olevan sellainen, ettei olisi aivan varmaa jatkettaisiinko yksikammiolinjalla. Vasen kammio kun oli siinä rajoilla, onko se liian pieni vai ei ja tällä apuleikkauksella saattaisi olla sellainen vaikutus, että vasen kammio pääsisikin vielä kasvamaan. Tällöin pitäisi uudelleen harkita yksikammiolinjaa ja miettiä, olisiko sittenkin parempi palata kahteen kammioon. Tuo leikkaus olisi kutakuinkin yhtä vaarallinen kuin Norwoodin leikkaus.

Tähän asti olimme olleet tyytyväisiä siihen, että Poika oli vielä niin pieni, ettei ymmärtänyt mitä tapahtuu eikä osannut kaivata meitä sairaalassa silloin kun emme voineet olla paikalla. Seuraavien leikkausten, varsinkin kolmannen, 2-4 -vuotiaana tehtävän leikkauksen kohdalla tilanne olisikin jo aivan eri. Ehdin tätäkin asiaa jo murehtia.

Nyt olisi kuitenkin tärkeintä selvitä yön yli ja toivoa, että seuraavana päivänä tilanne näyttäisi hyvältä.

Kävimme illalla vielä katsomassa Poikaa. Tällä kertaa rintakehä oli saatu suljettua heti leikkauksen jälkeen. Poika tietysti nukkui ja oli vahvasti lääkittynä. Olin kiitollinen, että hän oli edelleen maailmassa ja toiveikas tulevaisuuden suhteen, vaikka koko toipumisprosessi alkaisikin taas alusta. Muuta ei voitu sillä hetkellä tehdä kuin lähteä majapaikkaan nukkumaan ja toivoa, ettei puhelin yöllä soisi.