Tyttö oli kotiseudulla mummulassa, koska emme halunneet, että hän joutuisi tuntemaan epävarmuutemme ja tuskamme tuona päivänä. Lähdimme sairaalasta ajelemaan ilman määränpäätä ja lopulta päädyimme IKEAan, jossa vaeltelimme sen enempää tavaroita katselematta. Aika kului hitaasti.
Päätimme palata Ronald McDonald -talolle ja yritimme levätä. Eihän siitäkään mitään tullut, kun ajatukset vain pyörivät ympyrää. Ennen leikkausta, lääkäri kertoi leikkauksen arvioidun keston. Se aika tuli ja meni. Pahat aavistukset alkoivat pyöriä mielessä. Yritin edelleen olla positiivisella mielellä, mutta mitä enemmän aikaa kului, sitä enemmän pelkäsin, että jotain odottamatonta oli sattunut.
Vihdoin mieheni puhelin soi ja hän vastasi. Yritin puheista päätellä, missä kunnossa asiat olivat, mutta en oikein päässyt perille. Kun puhelu loppui, mieheni sanoi lääkärin kertoneen, että varsinainen aortan korjausleikkaus oli sujunut hyvin ja onnistunut suunnitelmien mukaan, MUTTA.. Tunsin painon hartioillani lytistävän minua alaspäin.. arvasin, että oli jokin "mutta", koska leikkaus oli kestänyt muutaman tunnin arvioitua kauemmin. Leikkauksen aikana kirurgit olivat havainneet vasemman kammion olevan tavallista pienempi. He eivät oikein olleet osanneet arvioida, onko se liian pieni ja jotain ongelmia oli leikkauksen aikana havaittu kammion toiminnassa. Oli suunniteltu jo yksikammioratkaisua, mutta sydän oli kuitenkin alkanut toimimaan paremmin ja oli päätetty antaa kahdelle kammiolle mahdollisuus. Poika oli laitettu sydän-keuhkokoneeseen, eli ECMO-hoitoon, jotta sydän saisi rauhassa levätä ja nähtäisiin pärjäisikö Poika nykyisellä systeemillä. Pääsisimme katsomaan Poikaa vielä illalla. Tilanne oli vakaa, mutta ensimmäinen vuorokausi leikkauksen jälkeen näyttäisi, mihin suuntaan vointi lähtisi kehittymään.
Puhelun jälkeen pää oli tyhjä. Toisaalta olin iloinen, että leikkaus oli onnistunut siltä osin, mitä alun perin lähdettiin tekemään. Mutta toisaalta, tilalle oli tullut uusi huoli. En oikein ymmärtänyt, mitä juuri selitetyt asiat merkitsivät tulevaisuuden kannalta. Mieleeni tuli vain teho-osaston omaistenhuoneessa lueskelemani kansio HLHS-sairaudesta. Se ei ollut kaunista luettavaa.
Tärkeintä oli nyt kuitenkin päästä katsomaan Poikaa ja miettiä hetki kerrallaan eteenpäin.
Vaikka meitä oli varoitettu näkymästä ja olimme jo jonkin verran tottuneet sairaalaympäristöön, näky oli silti järkytys. Poika oli hengityskoneessa, johtojen ja letkujen määrä oli vähintään kolminkertaistunut. Kaulasta meni kanyyli ja rinnan alapuolelta tuli dreeniletkuja. Ehkä pahinta oli se, että rintalastaa ei oltu pystytty sulkemaan kovan turvotuksen vuoksi. Rinnan päälle laitetun läpinäkyvän kalvon alla sydän jyskytti. Poika näytti aivan elokuvissa käytettävältä tekovauvalta, vahamaiselta. Poika oli myös jokapuolelta vaaleanpunaisten jälkien peitossa, ja kuvittelin niiden olevan mustelmia. Jälkeenpäin kyllä tajusin, että vaaleanpunaiset jäljet olivat desinfiointiainetta, jolla Poika oli puhdistettu ennen leikkausta. Lääkkeitä meni hirveä arsenaali.
Yleensä teho-osastolla jokaisella potilaalla on oma hoitaja, joka on koko ajan sängyn vieressä ja tekee tarvittavat toimenpiteet. Pojalla oli sillä hetkellä kaksi hoitajaa, toinen hoisi tavalliset asiat ja toinen tarkkaili koko ajan ECMO-laitetta. Asestesialääkäri kävi meille kertomassa vielä leikkauksen kulusta ja ECMO-hoidon riskeistä. Se ei ainakaan rauhoittanut mieltä. Itsellänikin alkoi olla sellainen olo, että olen vain jossain elokuvassa. Ja taaskaan ei voinut muuta kuin odottaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti