Suloinen töpselinenä

Poika alkoi vähitellen olla enemmän ja enemmän hereillä. Yleensä tietysti silloin, kun ei ollut teho-osaston vierailuaika. Kun saavuimme paikalle, Poika oli yleensä juuri saanut maitoannoksensa ja simahtanut. Mutta toisinaan hän jaksoi heräillä meitäkin katsomaan.

Yhtenä iltapäivänä vierailulle mennessämme katsoin, että Poika näyttää jotenkin oudolle. Vasta kun hoitaja iloisena "esitteli" Poikaa meille ja kysyi, huomaammeko mitään uutta, tajusin, että Pojalla ei ollut enää C-PAPia. (Niin huomaamaton kuin tuo laite onkin). Pojalla oli siis hengityksen tukena enää happiviikset tarvittaessa enkä voinut uskoa silmiäni. Tästä ei oltu kerrottu mitään etukäteen emmekä olleet osanneet odottaa tällaista harppausta. Ensimmäisen kerran sitten operoinnin aloituksen Poika pärjäsi näin hienosti.

Poika näytti oudolle. Emme olleet pitkään aikaan nähneet noita suloisia kasvoja ilman jos jonkinlaista härpäkettä. Nenä oli C-PAPin jäljiltä hieman possumaisen töpselinenän näköinen, mutta se palautuisi ajallaan.

Toipuminen jatkui edelleen hurjaa vauhtia ja varovasti alettiin taas väläytellä mahdollisuutta siirtyä osastolle K4. Itse olin sitä mieltä, että uskon kun näen. En halunnut yhtään innostua tulevista harppauksista eteenpäin, ettei taas tulisi suurta pudotusta. Poika tosin porskutti eteenpäin eikä juurikaan tarvinnut edes happiviiksiä enää.

Maitoa koitettiin antaa pullostakin jo välillä, mutta Poika ei jaksanut tai halunnut pariakymmentä milliä enempää maitoa itse juoda. Loput valutettiin sitten nenämahaletkua pitkin.