Vaikka Pojan vointi koheni silmissä ja sydämen suhteen ei kerrottu olevan ongelmia, huoli painoi silti mieltä. Huoli tietysti tulevaisuudesta mutta myös juuri sillä hetkellä mahdollisista neurologisista ongelmista. Kiinnitin huomiota pieniin asioihin, kuten esimerkiksi silmien muljahteluun Pojan nukkuessa kevyttä unta silmät puolitangossa ja siihen, että Poika usein katsoi silmillään ääriasentoon oikealle. Samaan suuntaan hän käänsi myös päätään yleensä. Mielessä kummitteli, että mitä jos leikkauksissa sittenkin oli tapahtunut jotain niin, että neurologinen puoli oli saanut kolauksen. Tai kun Poika oli ECMO-hoidossa ja anestesialääkäri kertoi heidän vaihtaneen pätkän putkea, jossa näkyi ilmakuplia, mutta hänen mielestään niitä ei ollut ehtinyt pääsemään verenkiertoon.
Vaikka tiesin, että tapahtui Pojalle ja hänen terveydelleen mitä tahansa, rakastaisin häntä ehdoitta, silti ajatus juuri neurologisista ongelmista pelotti melkein enemmän kuin sydänvika. Sydänvika kuitenkin lopulta on vain lähipiirin tiedossa ja ulkopuoliset eivät sitä välttämättä mitenkään edes huomaa. Jos taas Pojalla olisi jotain ulospäin näkyvää vikaa, se altistaisi hänet tulevaisuudessa enemmän ihmisten tyhmyydelle, jos näin voi sanoa.
Lohduttavia sanoja kuulin kuitenkin jo teho-osastolla yhdeltä kirurgeista, joka puhui juurikin näistä mahdollisista neurologisista ongelmista, joita saattoi esiintyä tämän sydänvian omaavilla henkilöillä, koska esim. saturaatio on koko ajan tavallista matalampi. Hän sanoi, että aivot saavat iskuja, mutta toisaalta luonto haaskaa niiden potentiaalia muutenkin. Eli kun fyysistä puolta voi kehittää tässä tapauksessa vain rajallisesti, kannattaa keskittyä kehittämään älyä. Tähän ajatukseen tarrasin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti