Kipinöitä tuuleen

Hoitajien ja lääkäreiden puheissa alkoi enemmän ja enemmän vilahdella osastolle siirto. Toisaalta yritin olla innostumatta, koska olimmehan me jo ennen toista leikkausta käyneet tutustumassa osastolla siirtymistä silmällä pitäen, ja miten sitten kävikään. Toisaalta halusin todella kovasti uskoa, että pahat takapakit olisivat nyt tässä ja Poika oikeasti pääsisi osastolle lähiaikoina. Kotiinpääsystä en uskaltanut edes haaveilla, mutta varovasti kyselin osastollaoloaikaa ja hoitaja arvioi, että ehkä joku kolmisen viikkoa siellä vierähtäisi, jos kaikki menisi hyvin.

Mies lähti viikonlopuksi Tytön kanssa kotiin ja jäin yksin Helsinkiin. Vihdoin sateisena sunnuntaina tuli tieto, että mikäli mitään ihmeellistä ei tapahtuisi, Poika siirtyisi maanantaina sydänosastolle K4. En voinut uskoa kuulemaani. Vihdoin viimein olisi meidän aikamme jättää teho-osasto taaksemme. Ainakin tältä erää.

Menin sairaalan ruokalaan syömään ja tohkeissani lähettelin viestejä ja soittelin kaikille sukulaisille ja ystäville. Taustalla soi radio, jotain tutun kuuloista sävelmää, sanoja en ollut ikinä tarkemmin kuunnellut. En kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota, kunnes seuraavat sanat löysivät tiensä korvakäytävääni ja saivat minut tunteiden valtaan.

Sade tuli tulvana yli pysäkin
Sinä olet ihme, suuri sittenkin
Sinulla on ilma ja kyky hengittää
Olkapäällä kyyhkynen
Vaikket sitä nää.

Sinussa on valo, sinussa on yö
Sinulla on sitkeä sydän joka lyö
Väsymättä kipinöitä tuuleen
Valaisemaan tietä pimeää.

(Juha Tapio, Sitkeä Sydän)