Suureen maailmaan

Melko pian osastolle päästyämme lääkärit alkoivat väläytellä kotiin lähtöä. Olin aivan ymmälläni. Olin kuvitellut, että osastolla menisi vähintään se kolme viikkoa ja sitten voisi alkaa kysellä, että miltä näyttäisi kotiin pääsyn suhteen. Poika kuitenkin toipui huimaa vauhtia ja viimeisetkin teholta jääneet lääkkeet pystyttiin lopettamaan nopeassa tahdissa.

Olin niin tottunut monitoreihin ja niiden seuraamiseen, että yhtenä päivänä kun saavuin aamulla osastolle ja Pojan huoneeseen, minulle annettiin eteen vaunut, Poika irrotettiin monitoreista ja toivotettiin hyvää matkaa keuhkokuvaan röntgenosastolle, joudun muutamaan kertaan haukkaamaan happea. Miten voisin hänen kanssaan nyt lähteä vaunuilemaan ympäri sairaalaa (viereiselle osastolle) ja vielä yksin.

Poistuessamme osastolta "suureen maailmaan" minulla oli todella orpo olo ja koko matkan kävellessäni röntgenosaston käytävää mietin kuinka epätodelliselta se tuntui. Enhän ollut vielä kertaakaan ollut synnytysosaston jälkeen Pojan kanssa kaksin "reissussa". Tämä kuulostaa taas nyt ihan hölmöltä, mutta jonkinlaista turvattomuutta kyllä koin, vaikka matkaa ei ollut kuin kymmenen metriä ovelta toiselle.

Palatessamme keuhkokuvan jälkeen osastolle, tunsin uudenlaista varmuutta. Mitään pahaa ei ollut tuon puolen tunnin aikana tapahtunut, ja Pojan vointikaan ei ollut romahtanut vaikken pystynytkään hengitystä, sykettä ja saturaatiota seuraamaan monitorilta. Yksi askel lähemmäs normaalielämää oli taas otettu.