Seuraava käynti keskussairaalaan tulikin jo vähän aikaisemmin kuin mitä oli tarkoitus. Syyskuun alkupäivinä Poika heräsi aamuyöstä kesken yöunien ja hänen hengityksensä oli vaivalloista. Tunnistin heti, että kyseessä oli taas kurkunpääntulehdus. Poika oli sen verran tukkoinen, että päätin lähteä päivystykseen hakemaan hengitykseen apua. Öiseen aikaan erikoissairaanhoidon puolella ei onneksi joudu hirmu pitkiä aikoja odottelemaan, varsinkaan sydänvikaisen lapsen kanssa. Hoitaja ei taas meinannut aluksi uskoa saturaatiomittarin lukemia, mutta tottuneeseen tapaan selitin, että sydänvian takia saturaatio on jo lähtökohtaisesti alhaisempi. Hoidoksi annettiin kortisonia ja spiralla hengitettävää lääkettä ja Poika passitettiin osastolle jatkotarkkailuun ja lääkettä hengittelemään.
Osastolle menemisessä oli aina se oma tunnelmansa. Vaikka Pojan vointi hengitysongelmia lukuunottamatta oli ihan hyvä ja vaillinaisten yöunienkin jälkeen hän oli aivan tarmoa täynnä, sairaala on aina sairaala ja tuntuu inhottavalta nähdä pieni lapsi sairaalan vaatteissa.
Saturaatiota tarkkailtiin, vaikkei se siitä tavanomaisesta lukemasta kurkunpääntulehduksesta huolimatta juurikaan laskenut ja muutaman lääkehengittelyn jälkeen, lääkärin aamukierrolla tuli lupa kotiinlähtöön. Uskomatonta, miten raskasta pelkkä yhden päivänpuolikkaan oleilu sairaalassa lapsen kanssa olikaan. Olisin voinut nukkua koko illan ja yön perään. Onneksi visiitti tällä kertaa oli näinkin lyhyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti