Vuosi lähestyi taas loppuaan ja oltiin jo joulukuussa. Mennyt vuosi oli leikkauksen jälkeen sujahtanut ohi hujauksessa. Nyt kun lääkkeetöntä elämääkin oli takana jo useampi kuukausi, oli vaikea muistaa, millaista arki oli vielä vaikkapa vuotta aikaisemmin. Elämä oli uomissaan.
Poika oli kuin kuka tahansa muu lapsi ja juosta töpsötti isosiskonsa perässä matkien kaikkea, mitä Tyttö teki. Sanoja tuli jo jonkin verran ja hoitopäivät sujuivat edelleen mainiosti. Aina välillä mietin, kuinka hienoa oli olla nyt tässä pisteessä verrattuna siihen epätietoisuuteen, joka vallitsi silloin kun saimme tietää Pojan sairaudesta. Tulevasta ei tietenkään voi tietää, mutta ainakin tällä hetkellä arvio siitä, että ensimmäinen vuosi HLHS-lapsen elämästä on se rankin, piti paikkansa.
Viikkoa ennen joulua, teimme taas yhden yön keikan keskussairaalan lastenosastolle. Lapset olivat mummulassa yötä ja aamuyöstä isäni soitti, että Poika ei saa kunnolla hengitettyä kurkunpääntulehduksen takia. Niinpä lähdin Pojan kanssa taas päivystykseen ja osastolle hengittelemään lääkettä. Tuttuun tapaan oireet alkoivat nopeasti helpottaa ja pääsimme kotiin jo iltapäivällä. Saipa Poika osastolta mukaansa joulukalenterinkin. Pientä nuhaa ja korvatulehdus tuli sen perään, mutta nämä olivat pieniä murheita. Seuraava sydämen kontrolli olisi vasta tammikuussa, ja nyt eleltäisiin tämä vuosi 2013 loppuun rauhallisissa merkeissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti