Tavallista

Olen tässä pohtinut tätä lähestymistapaani kun kirjoitan blogia. Kerron pitkälti Pojan voinnista ja siihen liittyvistä muutoksista. Mietin välillä, että tuleeko lukijalle sellainen olo, että meillä ollaan koko ajan kipeänä ja huolesta soikeana. Näinhän asia ei ole. Pääasiassa elämämme matelee normaaleja uomia, on tavallista lapsiperheen arkea iloineen ja suruineen, mutta jotenkin en tunne luontevaksi kirjoittaa näistä asioista päiväkirjamaisesti näin julkisesti. En ole tietoisesti valinnut näin terveydentilakeskeistä tapaa kirjoittaa Pojan elämästä, mutta tällaiseksi blogi on muodostunut. Ne muut muistot ja eletty elämä on sitten jossain muualla muistin sopukoissa. Toki välillä yritän muistaa laittaa esiin myös pilkahduksia ihan siitä tavallisestakin elämästä.

Tosiasiahan on, että ulkopuolisen silmin Poika on kuin kuka tahansa pieni poika. Ei hänestä huomaa, että pinnan alla on tapahtunut isoja asioita, ja tapahtuu edelleen. Vaikka hänen kanssaan asioita tulee ehkä mietittyä kokonaisvaltaisemmin, mitä terveyteen tulee, istuu se luontevasti meidän elämäämme. Sen asian kanssa on tottunut elämään. Kaikilla ihmisillä ja perheillä on kuitenkin jokin asia, joka ei mene kaikkien sääntöjen mukaan ja tämä sattuu olemaan se meidän. Ei sen enempää eikä sen vähempää.

Ajattelin nyt kirjoittaa tähän tällaisen välipohdinnan, jos joku joskus vaikka miettii, että onpa tässä kaikenlaista. No onhan tässä, mutta tämän blogin pääasia on kuitenkin meidän elämässämme sivuosassa.

Ei huolen häivää

Vaikka päällimmäisenä kesästä jäi varmasti mieleen Pojan TCPC-leikkaus, hänen toipumisensa oli niin onneksi niin nopeaa että ehdittiin vielä nauttia loppukesästä koko perheen voimin.

Vuosi lopuillaan

Vuosi lähestyi taas loppuaan ja oltiin jo joulukuussa. Mennyt vuosi oli leikkauksen jälkeen sujahtanut ohi hujauksessa. Nyt kun lääkkeetöntä elämääkin oli takana jo useampi kuukausi, oli vaikea muistaa, millaista arki oli vielä vaikkapa vuotta aikaisemmin. Elämä oli uomissaan.

Poika oli kuin kuka tahansa muu lapsi ja juosta töpsötti isosiskonsa perässä matkien kaikkea, mitä Tyttö teki. Sanoja tuli jo jonkin verran ja hoitopäivät sujuivat edelleen mainiosti. Aina välillä mietin, kuinka hienoa oli olla nyt tässä pisteessä verrattuna siihen epätietoisuuteen, joka vallitsi silloin kun saimme tietää Pojan sairaudesta. Tulevasta ei tietenkään voi tietää, mutta ainakin tällä hetkellä arvio siitä, että ensimmäinen vuosi HLHS-lapsen elämästä on se rankin, piti paikkansa.

Viikkoa ennen joulua, teimme taas yhden yön keikan keskussairaalan lastenosastolle. Lapset olivat mummulassa yötä ja aamuyöstä isäni soitti, että Poika ei saa kunnolla hengitettyä kurkunpääntulehduksen takia. Niinpä lähdin Pojan kanssa taas päivystykseen ja osastolle hengittelemään lääkettä. Tuttuun tapaan oireet alkoivat nopeasti helpottaa ja pääsimme kotiin jo iltapäivällä. Saipa Poika osastolta mukaansa joulukalenterinkin. Pientä nuhaa ja korvatulehdus tuli sen perään, mutta nämä olivat pieniä murheita. Seuraava sydämen kontrolli olisi vasta tammikuussa, ja nyt eleltäisiin tämä vuosi 2013 loppuun rauhallisissa merkeissä.