Alkujännityksen jälkeen UVH-viikonloppu sujui mukavissa merkeissä. Oli kiva tavata ihmisiä kasvotusten ja jutella asioista, jotka lähinnä tietysti pyörivät näiden sydänmurusten ympärillä. Luennoilla tuli tiukkaa faktaa niin kirurgin, kardiologin kuin neurologinkin näkökulmasta ja vaikka suurin osa oli tuttua asiaa, tuli siellä muutama yllätyskin. Jos pelkästään tuota faktatietoa lukisi, tuntuisi elämä melko epätoivoiselta. Nyt kun samaan syssyyn sai kuulla erilaisia tarinoita muiden lasten kohdalta, vaikeuksiakin oli monenlaisia, mutta päällimmäiseksi jäi kuitenkin mieleen selviäminen ja kiitollisuus näiden pienten ihmeiden olemassa olosta. Parhaat keskustelut käytiin tietenkin iltamyöhään saunan jälkeen vapaamuotoisesti. Olin iloinen, että olin päättänyt lähteä mukaan. Ehkäpä lähden joskus uudelleenkin.
Ja niin se vaan tälläkin kertaa pää toimi jälkijunassa. Sovasta lähtiessä olin hyvillä mielin ja juttelin niitä näitä tuttavani kanssa automatkalla kotiin päin. Vasta seuraavana päivänä töissä, juurikin se faktatieto löysi tiensä aivojeni ymmärryskeskukseen ja paino lysähti päälleni. En miettinyt mitään tiettyä asiaa, mutta tilanteen vakavuus yritti sieltä viimeisestä lokerosta taas pyrkiä tietoisuuteen, enkä pystynyt keskittymään työntekoon ollenkaan. Ruokatauolla työkaveri sitten erehtyi kysymään, miten viikonloppu oli mennyt ja aloin itkeä. Hyvinhän se meni. Onneksi tämä pieni romahdus ja asioiden nopea selittäminen ritti tällä kertaa ja pienen itkun jälkeen oloni helpotti taas huomattavasti. Tavallaan olin todella yllättynyt reaktiostani, mutta toisaalta taas, en pitänyt sitä ollenkaan omituisena. Kyllähän ne isot kysymysmerkit Pojan elämästä olivat koko ajan alitajunnassa ja viikonlopun asioiden vatvominen oli saanut ne koputtelemaan olkapäätä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti