Leppoisaa

Kesä oli juuri niin huoleton, kuin etukäteen toivoin, eikä mitään ylimääräisiä ongelmia ilmaantunut. Matkustimme juhannuksen viettoon toiselle puolelle Suomea Pojan kummien luo, ja automatka sujui hienosti parilla pysähdyksellä. Kaksi edellistä juhannusta olimme viettäneet sairaalassa, mutta onneksi se perinne saatiin nyt katkaistua.

Motorinen kehitys meni eteenpäin hyvää vauhtia ja Poika päätti alkaa kävelemään ilman tukea yhden vuoden ja yhden kuukauden ikäisenä kotiterassillamme. Jotain sanojakin alkoi löytymään ja en olisi voinut olla onnellisempi Pojan oppimista uusista asioista. Ensimmäisen lapsen kanssa kun kaikki joka tapauksessa on uutta ja ihmeellistä, näitä saavutettuja etappeja seuraa tarkasti. Nyt Pojan kanssa saavutetut virstanpylväät olivat vähintään yhtä hienoja ja tunteita herättäviä, koska taustalla oli niin paljon huolta, pelkoa ja epävarmuutta. 

Vaikka aikatauluilla ei ollut sen suurempaa merkitystä, tunsin silti suurta ylpeyttä, että puolikkaalla sydämellä elelevä poikamme ei eronnut ns. tavallisesta lapsesta kehityksensä kannalta mitenkään tällä hetkellä. Se asia muiden muassa antoi luvan miettiä elämää pidemmällekin. Huomasin, että jossain kohtaa olin tosiaan uskaltanut alkaa miettiä Pojan taivalta pidemmälle. Aluksi kun kysymys oli tunneista ja päivistä, sitten viikoista ja nyt huomasin ajattelevani välillä jopa vuosia eteenpäin. Sitä se kolmen kuukauden "hunningolla" oleminen sai aikaan. Välähdys tavallisesta elämästä. 

Heinäkuussa tuli myös se päivä, kun Poika sai sillä erää viimeisen Marevan-annoksensa. Se lääkeralli olisi meillä joka tapauksessa edessä vielä viimeistään seuraavan leikkauksen jälkeen, mutta nyt, tässä hetkessä Poika voi hyvin ja oli täysin lääkkeetön. Tilanne, jota en olisi voinut kuvitellakaan vielä vuosi sitten. 

Kuulostan varmasti pahan ilman linnulta, mutta pakko minun on mietteistäni mainita. Kaiken tämän hyvän keskellä mielessäni aina välillä väkisin kävi, että meneekö nyt liian hyvin. En päässyt kokonaan pakoon sitä epävarmuden peikkoa, joka häilyi aina jossain taustalla. Yritin kuitenkin tunkea sen mahdollisimman syvälle takataskuun ja murehtia vasta sitten jos siihen oli aihetta.