Tuttu kuvio

Maaliskuun alussa kurkunpään tulehdus saapui taas kerran harmiksemme. Poika heräsi yöllä ja hengitys oli jälleen todella vaivalloista, välillä yskitti ja ääni kuulosti norpalta. Hän nukahti uudelleen melkein saman tien, mutta minua jäi vaivaamaan, että pitäisikö kuitenkin lähteä taas lääkettä hakemaan. Miehen kanssa pohdimme asiaa ja tulimme siihen tulokseen, että parempi se on lähteä, kuin jäädä odottelemaan.

Joka kerta päivystykseen mentäessä on ollut eri hoitajat ja lääkärit ja kuten aiemminkin, sain taas selittää Pojan sydänviasta ja siitä, että saturaatio oli alhaisempi koko ajan. Moni on myös kysynyt, onko meillä kotona lisähappi käytössä, johon vastaan että ei ole. Saturaatio sormesta näytti 78 ja korvanlehdestä nopeasti katsottuna 90.

Päivystävä lastenlääkäri totesi heti saman kuin minä, että kurkunpääntulehdushan Pojalla taas oli. Hengitys oli vaivalloista edelleen vaikka oli hieman helpottanut pystyyn noustaessa ja ulkona viileässä kuljettaessa. Lääkäri totesi saturaation olevan 90, johon sanoin, että en oikein usko tuohon tulokseen, koska normaalistikin se on korkeintaan 85. Lääkäri hieman ylimielisesti totesi, että harvemin nuo laitteet näyttävät liian korkeaa lukemaa. Kerroin taas Pojan sydänviasta ja mitä se aiheuttaa ja jossain kohtaa lääkäri tuntui antavana periksi siinä, että ehkä minä kuitenkin tiedän enemmän tästä viasta kuin hän. Niinpä keuhkojen kuuntelun ja korvien tarkastuksen jälkeen haettiin saturaatiomittari uudelleen ja arvoja mitattiin molempien käsien etusormesta sekä varpaasta. Tulos oli 81-82 ja lääkäri totesi kysyvästi, että tämä taitaa olla se oikeampi tulos, johon vastasin myöntävästi.

Tuttuun tapaan Pojalle määrättiin taas kortisonia ja spiraa ja lääkäri totesi, että koska kello on noin viisi yöllä, on varmaan parempi, että Poika menee osastolle lääkittäväksi ja jatkamaan unia. Mainitsi myös, että jos sydänvikaa ei olisi, olisimme luultavasti saaneet lähteä kotiin.

Siirryimme siis lastenosastolle ja sain patjan lattialle nukkumista varten. Osastolla annettiin vielä spiraa, ennen kuin Poika pääsi takaisin untenmaille. Poika huusi aina yleensä kovin kun spiraa annettiin, ja olinkin ajatellut, että se johtui lähinnä siitä ärsytyksestä kun maskia pidettiin kasvoilla väkisin, mutta tällä kertaa hoitaja kertoi, että hänkin oli joutunut ottamaan kyseistä lääkettä ja se itseasiassa vähän kirveli kurkussa.

Lääkäri oli määrännyt, että Pojalla piti olla saturaatiomittari kiinni koko ajan ja sen kanssa vielä sählättiin, että saatiin siihen sellaiset arvot, ettei hälytys kilkata viiden minuutin välein. Lopulta kun olin nostanut myös Pojan patjan lattialle viereeni, pääsimme nukkumaan.

Parin tunnin päästä viereisessä huoneessa puhuttiin niin kovaan ääneen espanjaksi, että nukkumisesta ei tullut enää mitään. Poikakin heräsi ja jonkin ajan kuluttua hoitajatkin tulivat huoneeseen toivottamaan hyvää huomenta. Aamupalan jälkeen odoteltiin lääkärinkiertoa, ja arvelin, että Poika pääsisi tuttuun tapaan taas kotiin, koska hengitys oli helpompaa, eikä kuumettakaan ollut. 

Ja näin myös kävi, lääkäri lähetti meidät kotiin ja pyysi herkästi tulemaan takaisin, jos hengitysvaikeudet pahenisivat uudelleen. Tuntui, kuin tämä sama kuvio olisi toistunut jo monen monta kertaa. Hyvä tietysti niin, että tulehduksen oireet Pojalla helpottivat aina niin nopeasti.

Kurkkua kuristaa

Seuraava käynti keskussairaalaan tulikin jo vähän aikaisemmin kuin mitä oli tarkoitus. Syyskuun alkupäivinä Poika heräsi aamuyöstä kesken yöunien ja hänen hengityksensä oli vaivalloista. Tunnistin heti, että kyseessä oli taas kurkunpääntulehdus. Poika oli sen verran tukkoinen, että päätin lähteä päivystykseen hakemaan hengitykseen apua. Öiseen aikaan erikoissairaanhoidon puolella ei onneksi joudu hirmu pitkiä aikoja odottelemaan, varsinkaan sydänvikaisen lapsen kanssa. Hoitaja ei taas meinannut aluksi uskoa saturaatiomittarin lukemia, mutta tottuneeseen tapaan selitin, että sydänvian takia saturaatio on jo lähtökohtaisesti alhaisempi. Hoidoksi annettiin kortisonia ja spiralla hengitettävää lääkettä ja Poika passitettiin osastolle jatkotarkkailuun ja lääkettä hengittelemään.

Osastolle menemisessä oli aina se oma tunnelmansa. Vaikka Pojan vointi hengitysongelmia lukuunottamatta oli ihan hyvä ja vaillinaisten yöunienkin jälkeen hän oli aivan tarmoa täynnä, sairaala on aina sairaala ja tuntuu inhottavalta nähdä pieni lapsi sairaalan vaatteissa.

Saturaatiota tarkkailtiin, vaikkei se siitä tavanomaisesta lukemasta kurkunpääntulehduksesta huolimatta juurikaan laskenut ja muutaman lääkehengittelyn jälkeen, lääkärin aamukierrolla tuli lupa kotiinlähtöön. Uskomatonta, miten raskasta pelkkä yhden päivänpuolikkaan oleilu sairaalassa lapsen kanssa olikaan. Olisin voinut nukkua koko illan ja yön perään. Onneksi visiitti tällä kertaa oli näinkin lyhyt.

Soudan, huopaan..

Meillä terveyskeskuspäivystys ja erikoissairaanhoidon päivystys ovat samassa tilassa ja olin jo varautunut vaatimaan pääsyä erikoissairaanhoidon puolelle, kuten meitä oli Helsingistä ohjeistettu, mutta esitettyäni asiani ja kerrottuani Pojan sydänviasta ja siitä, että kuulumme erikoissairaanhoidon puolelle, vastaanottovirkailija oli heti samalla aaltopituudella kanssani.

Luukulle tuli myös sairaanhoitaja katsomaa Poikaa ja sanoi, että hänhän näyttää jopa hieman sinertävältä. Selitin, että Pojan sydänvika aiheutti sen, että väri oli aina hieman sinertävän harmaa, mutta en osannut sanoa, oliko väri nyt jotenkin merkittävästi erilainen kuin yleensä. Hengityksen vinkuna kuului myös selvästi. Meidät ohjattiin odottamaan lasten päivystyksen tiloihin ja virkailija kysyi, sopisiko jos terveyskeskuspäivystyksen puolelta lääkäri tulisi nyt ensin katsomaan, koska hän olisi paikalla nopeammin. Suostuin siihen tietenkin.

Pojasta otettiin heti jotain verikokeita ja laitettiin saturaatiomittari sormeen. Vastaanottohoitaja oli hieman hämillään kun saturaatio näytti alle 80, mutta selitin taas, että se on Pojalle ihan hyväksyttävä lukema, hieman alhainen, mutta ei mitenkään hälyttävä. Hän katsoi minua epäuskoisesti, mutta tuntui sitten hyväksyvän kertomani.

Vastaanottava lääkäri oli nuorehko nainen, joka oli ehtinyt sen verran tutkia Pojan papereita, että tiesi hänellä olevan jonkinlaisen sydänvian. Taas sain selittää, mistä on kyse ja mitä siihen mennessä Pojalle oli tehty. Hän kuunteli Pojan rintakehää ja sanoi kysyvästi, että sieltä kuului melko voimakas sivuääni. Kerroin, että se kuuluu asiaan ja olin huomaavinani, että hän näytti helpottuneelta.

Siinä istuessamme puhelin soi, ja lääkäri vastasi. Puhelu kuulosti siltä, että hän neuvoi jotain toista nuorta lääkäriä potilaan hoidossa ja siinä, pitäisikö potilas lähettää eteenpäin tutkimuksiin vai ei. Sitten hän otti esiin kirjan jossa luki "Lastenpäivystäjän käsikirja" ja alkoi neuvomaan toiselle, miltä sivulta joku lääkeannostusohje löytyi. Täytyy sanoa, että siinä kohtaa minä olin jo hieman huvittunut ja iloinen siitä, etten ollut panikoivaa tyyppiä.

Tämän jälkeen lääkäri palasi Pojan asioihin ja sanoi, että odotetaan verikokeiden tuloksia ja hän soittaisi myös päivystävälle lastenlääkärille osastolle ja kysyisi tämän mielipidettä Pojan hoidon jatkosta. Ehkä jäisimme osastolle, ehkä emme.

Vähän ajan kuluttua meidät kutsuttiin takaisin sisälle ja lääkäri kertoi, että koska Pojan tila näyttäisi nyt olevan kuitenkin melko hyvä, he olivat ajatelleet, että jos menisimme kotiin ja tulisimme sitten takaisin, jos Pojan tila huononoisi. Sanoin, että kyllä se käy. Pojassa kun ei muita merkkejä oikeastaan näkynyt kuin vinkuva ja hieman tiheä hengitys.

Lääkäri näytti kuitenkin edelleen mietteliäältä ja kysyi, hengittääkö Poika tavallisesti näin äänekkäästi ja tiheästi. Vastasin, että ei todellakaan, vaan aivan normaalisti. Siitä paikasta päättikin, että emme pääsisi kotiin, vaan hän lähettäisi meidät osastolle ja siellä päivystävä lääkäri saisi määrätä jatkohoidon. Asia selvä.