Soudan, huopaan..

Meillä terveyskeskuspäivystys ja erikoissairaanhoidon päivystys ovat samassa tilassa ja olin jo varautunut vaatimaan pääsyä erikoissairaanhoidon puolelle, kuten meitä oli Helsingistä ohjeistettu, mutta esitettyäni asiani ja kerrottuani Pojan sydänviasta ja siitä, että kuulumme erikoissairaanhoidon puolelle, vastaanottovirkailija oli heti samalla aaltopituudella kanssani.

Luukulle tuli myös sairaanhoitaja katsomaa Poikaa ja sanoi, että hänhän näyttää jopa hieman sinertävältä. Selitin, että Pojan sydänvika aiheutti sen, että väri oli aina hieman sinertävän harmaa, mutta en osannut sanoa, oliko väri nyt jotenkin merkittävästi erilainen kuin yleensä. Hengityksen vinkuna kuului myös selvästi. Meidät ohjattiin odottamaan lasten päivystyksen tiloihin ja virkailija kysyi, sopisiko jos terveyskeskuspäivystyksen puolelta lääkäri tulisi nyt ensin katsomaan, koska hän olisi paikalla nopeammin. Suostuin siihen tietenkin.

Pojasta otettiin heti jotain verikokeita ja laitettiin saturaatiomittari sormeen. Vastaanottohoitaja oli hieman hämillään kun saturaatio näytti alle 80, mutta selitin taas, että se on Pojalle ihan hyväksyttävä lukema, hieman alhainen, mutta ei mitenkään hälyttävä. Hän katsoi minua epäuskoisesti, mutta tuntui sitten hyväksyvän kertomani.

Vastaanottava lääkäri oli nuorehko nainen, joka oli ehtinyt sen verran tutkia Pojan papereita, että tiesi hänellä olevan jonkinlaisen sydänvian. Taas sain selittää, mistä on kyse ja mitä siihen mennessä Pojalle oli tehty. Hän kuunteli Pojan rintakehää ja sanoi kysyvästi, että sieltä kuului melko voimakas sivuääni. Kerroin, että se kuuluu asiaan ja olin huomaavinani, että hän näytti helpottuneelta.

Siinä istuessamme puhelin soi, ja lääkäri vastasi. Puhelu kuulosti siltä, että hän neuvoi jotain toista nuorta lääkäriä potilaan hoidossa ja siinä, pitäisikö potilas lähettää eteenpäin tutkimuksiin vai ei. Sitten hän otti esiin kirjan jossa luki "Lastenpäivystäjän käsikirja" ja alkoi neuvomaan toiselle, miltä sivulta joku lääkeannostusohje löytyi. Täytyy sanoa, että siinä kohtaa minä olin jo hieman huvittunut ja iloinen siitä, etten ollut panikoivaa tyyppiä.

Tämän jälkeen lääkäri palasi Pojan asioihin ja sanoi, että odotetaan verikokeiden tuloksia ja hän soittaisi myös päivystävälle lastenlääkärille osastolle ja kysyisi tämän mielipidettä Pojan hoidon jatkosta. Ehkä jäisimme osastolle, ehkä emme.

Vähän ajan kuluttua meidät kutsuttiin takaisin sisälle ja lääkäri kertoi, että koska Pojan tila näyttäisi nyt olevan kuitenkin melko hyvä, he olivat ajatelleet, että jos menisimme kotiin ja tulisimme sitten takaisin, jos Pojan tila huononoisi. Sanoin, että kyllä se käy. Pojassa kun ei muita merkkejä oikeastaan näkynyt kuin vinkuva ja hieman tiheä hengitys.

Lääkäri näytti kuitenkin edelleen mietteliäältä ja kysyi, hengittääkö Poika tavallisesti näin äänekkäästi ja tiheästi. Vastasin, että ei todellakaan, vaan aivan normaalisti. Siitä paikasta päättikin, että emme pääsisi kotiin, vaan hän lähettäisi meidät osastolle ja siellä päivystävä lääkäri saisi määrätä jatkohoidon. Asia selvä.